Puhuttiin paljon sellaista, mistä hänellä ei ollut aavistustakaan, ja hänellä oli aikaa katsella ympärilleen ja panna merkille yksityiskohtia, joita hän omiin mietteisiinsä vaipuneena ei ollut ennen välittänyt tarkkailla.
Yhä enemmän ihmetellen hän huomasi mielenkiintonsa ympäristöään kohtaan yhä kasvavan. Vaikka teltan kalusto olikin barbaarinen ja näytti hänestä oudolta, täytyi hänen myöntää, että kallisarvoinen sisustus oli näöltänsä sopusointuinen ja järjestetty aistikkaasti. Ja tarkemmin silmäillessänsä hän näki useita pikku piirteitä ja esineitä, jotka olivat todistuksena naisen kädestä.
Kummallinen koti englantilaiselle naiselle — ja kummallinen nainen, joka oli onnellinen ja tyytyväinen sellaisessa ympäristössä!
Hän vilkaisi äitiinsä salavihkaa. Varmistuttuansa siitä, ettei häntä huomattu, hän sitten katsoi tarkemmin, katseli niin kauan, kunnes hänen mielessänsä alkoi heikosti liikkua jotakin, mitä hän luuli pelkäksi ihailuksi, mutta mikä nopeasti muuttui syvemmäksi, lämpöisemmäksi, sydäntä oudosti sykähdyttäväksi tunteeksi.
Kuinka nuorelta äiti näyttikään — kuinka järjettömän nuorelta ollakseen hänen äitinsä! Hänen oli vielä vaikea uskoa, että tuo nainen oli hänen äitinsä. Hän oli kuvitellut äitiänsä niin toisenlaiseksi. Koskaan hän ei ollut kuvitellut äitiänsä lähimainkaan tuollaiseksi, ei koskaan luullut häntä niin kauniiksi — niin kauniiksi ja niin herttaiseksi.
Hänen äitinsä! Se käsite, joka ennen oli ollut pelkästään sanontatapa, sai äkkiä uuden, ihanan merkityksen, joka aavistamatta nosti perin häiritsevän möhkäleen hänen kaulaansa.
Uusi tunne kiskaisi hänet pyörteeseensä, ja hän koetti hillitä sitä, säilyttää mielensä tasapainon, mutta ei kyennyt irroittamaan katsettansa viehkeistä kasvoista, jotka nyt näyttivät tuhat kertaa kauniimmilta ja armaammilta. Ja ikäänkuin hänen värähtämättömän katseensa vaikutuksesta käänsi äiti päätänsä ja hymyili hänelle, ja sekunnin ajan hän näki äitinsä kyynelsumun lävitse. Vimmastuneena itseensä hän räpytti silmiänsä haihduttaaksensa kyyneleet, ja viisaana ihmistuntijana ei Diana ainoallakaan merkillä osoittanut nähneensä niitä. Vain hänen kätensä kosketti Caryllin kättä ikäänkuin vahingossa.
Ja äidin pehmeiden, lämpimien sormien nopea hipaisu värähdytti Caryllia niin oudosti, ettei hän ollut milloinkaan sellaista kokenut; hän antautui vastustelematta luonnon äänen johdettavaksi, ja hänen sydämessään heräsi äitiä kohtaan lämmin kiitollisuus ja rakkaus. Mutta kovin huolissaan siitä, etteivät vain muutkin olisi nähneet hänen heikkouttaan, hän vilkaisi vaivihkaa sheikkiin ja Saint Hubertiin ja hengitti keveämmin nähdessään, että he olivat syventyneet keskusteluun eivätkä olleet huomanneet mitään.
Helpotuksesta huoaten hän nojautui taaksepäin tuolissaan ja salli ajatustensa lähteä uudelle ladulle, joka oli äsken avautunut.
Päivällinen oli melkein lopussa.