»De Chaillesin murhaajaa», kertasi hän epäilevästi. »Bon Dieu, luulin sinun jo kokonaan lakanneen toivomasta löytäväsi hänet. Et ole puhunut siitä vuosikausiin, ja vähintään kymmenen vuotta sitten julkaisi hallitus tiedon hänen kuolemastaan.»
»Tiedän sen», vastasi Saint Hubert, »mutta omassa mielessäni en ole' koskaan ihan varmasti uskonut, että se tieto hänen kuolemastaan oli paikkansapitävä. En tahdo vihjata, että viranomaiset olivat millään tavoin leväperäisiä tai etteivät he koettaneet kaikin käytettävissä olevin keinoin saada häntä kiinni. Mutta minusta eivät esitetyt todistukset olleet sitovia — eikä ruumista löydetty. Mieskohtaisesti on minulla koko ajan ollut sellainen tunne, että hän on vielä elossa, että hänet vielä kerran saadaan kiinni ja tuodaan vastaamaan tihutyöstään. Sitä varten jatkoin omia tiedustelujani kauan sen jälkeen, kun hallitus oli toivottomana lakannut etsimästä häntä. Minulla on ollut asiamiehiä työskentelemässä kaikkialla Algeriassa. Mutta selvyyttä ei saatu, ja olin alkanut aprikoida, kannattiko enää jatkaa, kun viime vuonna sain eräitä tietoja, jotka kannustivat minua uudelleen yrittämään. Muutamalta asiamieheltäni sain sanan, että se mies tai joku hyvin hänennäköisensä oli nähty Marokossa — hän oli maurilainen, kuten muistanet — vaikka arveltiin hänen taaskin olevan matkalla etelään. Ne olivat luonnollisesti hyvin huonot jäljet, mutta jotakin varmaa ne vihdoinkin olivat, ja minä päätin seurata niitä. Omituista kyllä kääntyi de Chaillesin perheen lakimies samalla viikolla Pariisissa puoleeni. Kuten tiedät, Ahmed, oli Réné de Chaillesilla murhenäytelmän aikana lapsi, noin kahden vuoden ikäinen tytär. Kun hänet murhattiin, katosivat lapsi ja äiti samalla kertaa kun murhaajakin. Heistä ei ole senjälkeen kuultu mitään, ja heidän kohtalonsa on salaperäisyyden verhossa. Mutta nyt on käynyt tarpeelliseksi saada selville, onko lapsi elossa vaiko kuollut, sillä de Chaillesin suvussa sattuneiden yllättävien kuolemantapausten johdosta hänestä on tullut melkoisen omaisuuden ja laajojen tilusten perijätär. On muitakin tämän perinnön tavoittelijoita, kaukaisia sukulaisia, jotka varsin luonnollisesti koettavat turvata omat oikeutensa, mutta oikeusistuimet eivät hyväksy heidän vaatimuksiansa, ennenkuin on saatu varma tieto siitä, että suvun vanhempi, Rénén tyttären edustama haara on sammunut. Tällä hetkellä asia on siis riidanalaisena. Minä jatkan sillä välin etsintääni kahta tarkoitusta varten — saadakseni kiinni ystävä-parkani murhaajan ja löytääkseni hänen lapsensa tai todistaakseni hänet kuolleeksi.»
Hänen tauottuaan puhumasta syntyi hetkiseksi äänettömyys.
Hänen sävynsä ja esiintymisensä miltei keveyttä hipovan tyyneyden nojalla ei häntä olisi saattanut pitää hellittämättömänä verikostajana. Ja hänen kolmesta kuulijastansa ainoastaan sheikki tunsi, kuinka julmalle päämäärälle hän oli omistanut niin monta vuotta elämästään ja kuinka rohkeasti ja päättävästi hän oli toimittanut tiedustelujaan. Caryllista oli tämä tarina ja sen näyttämä uusi puoli miehestä, jonka hän oli luullut tunteneensa perinpohjin, sellainen paljastus, että hän jäi tuijottamaan silmät levällään ja suu hämmästyksestä auki kykenemättä heti tajuamaan kuulemansa täyttä merkitystä, mutta selvästi käsittäen, että se loi uutta valaistusta paljoon sellaiseen, mikä oli tuntunut hänestä hämärältä heidän oleskellessansa Tuggurtissa.
Ensimmäiseksi puhkesi puhumaan Diana, joka tyrmistyneenä oli rypistänyt sileätä otsaansa. »Mutta milloin tämä hirveä tapaus sattui? Minkätähden en ole milloinkaan ennen kuullut siitä mitään? Sinä tiesit siitä, Ahmed. Miksi et ole kertonut siitä minulle?»
Sheikki kohautti hieman olkapäitänsä siirtämättä katsettaan savukkeesta, jota hän parhaillaan viritti.
»Sinä et olisi voinut tehdä mitään, ma mie. Miksi olisin tarpeettomasti tuottanut sinulle murhetta», vastasi hän kylmästi. Mutta Diana tunsi hänet hyvin, arvasi välttelevän vastauksen salaavan häneltä jotakin ja silmäili hetkisen puolisonsa tutkimattomia kasvoja, ennenkuin taaskin kääntyi Saint Hubertin puoleen.
»Mikä mies herra de Chailles oli, ja minkä tähden hänet murhattiin?»
Saint Hubert ravisti päätänsä.
»Jos osaisin vastata jälkimäiseen kysymykseen, saattaisi se tehdä etsintäni helpommaksi», sanoi hän huoahtaen, »mutta rikoksen todellista syytä ei ole koskaan saatu selville. Ainoan vähimmässäkään määrin mahdolliselta tuntuvan viittauksen siitä sain kamelinajajalta, joka oli retkikunnan palveluksessa murhenäytelmän aikana ja joka yksin jäi henkiin kertomaan de Chaillesin seuruetta kohdanneesta verilöylystä. Hän itsekin oli pahasti haavoittunut ja kuoli vammoihinsa joitakuita viikkoja myöhemmin El-Uedin pienessä sotilassairaalassa. Juuri siellä hänet tapasin ja kuulin häneltä sen vähän, mitä tästä surullisesta tapauksesta tiedän. Mutta kertomukseni ymmärtäminen on helpompi, jos kerron kaikki aikajärjestyksessä.