»Réné de Chailles oli vanhimpia ystäviäni. Hän oli kreivi de Chaillesin nuorin poika. Hänen isänsä maatila oli rajakkain meidän tilamme kanssa Dauphinéssa, ja hänen sukunsa kuuluu Ranskan vanhimpiin. Hän oli aina haaveilija ja uneksija, mutta samalla kertaa miellyttävimpiä miehiä, mitä milloinkaan olen tavannut — ja itsepäisimpiä. Kun hän oli nuorempi poika, ei hänen perintöosuutensa ollut suuri, mutta tyytyväisenä vähäisiin varoihinsa hän omisti elämänsä tieteellisille tutkimuksille, jotka hankkivat hänelle yleismaailmallisen maineen, vaikka eivät kovinkaan paljoa aineellista etua. Mutta kirjojensa myynnistä hän sai jonkun verran apua retkiensä kustannuksiin. Alusta alkaen viehätti häntä Algeria ja hän katosi usein aavikolle kuukausiksi, jopa vuosiksi yhteen menoon. Kun rahapuoli oli otettava huomioon, suoritti hän retkensä spartalaisen yksinkertaiseen tapaan, ja hänen seurueensa oli aina mahdollisimman pieni. Hän oli hyvin sympaattinen ja arabialaisten suosima, ja hänen mieskohtaiset palvelijansa olivat hartaasti kiintyneet häneen. Kun hän oli syventynyt työhönsä ja tuskallisen ujo naisten seurassa, pidimme häntä pinttyneenä poikamiehenä, mutta nelikymmenvuotiaana hän rakastui hyvin kauniiseen, pariakymmentä vuotta itseänsä nuorempaan tyttöön ja meni hänen kanssaan naimisiin. Ikäerosta huolimatta oli avioliitossa kiintymys molemminpuolinen, sillä tyttö oli yhtä varaton kuin hän ja yhtä miellyttävä. Tyttö piti toisen köyhyyttä vähäarvoisena seikkana ja värähteli innostuksesta ajatellessaan pääsevänsä jakamaan miehensä villiä harhailuelämää. Aavikko ei häntä vähääkään kammottanut, kunhan hän vain sai olla puolisonsa seurassa.

»Näin heidät heidän lähtiessään pitkälle kuherrusmatkalleen, jota kesti siihen saakka, kun mies murhattiin, ja harvoin olen nähnyt niin ihanteellisen onnellista paria. Näin heidät uudelleen seuraavana vuonna Biskrassa, vähän pikku tyttären syntymän jälkeen, joka teki heidän onnensa täydelliseksi, ja yhäti he olivat kokonaan antautuneet toisillensa. Käydessäni siellä heidän luonansa kuulin ensi kerran uudesta palvelijasta, jonka Réné oli pestannut monivuotisen uskollisen palveluksen jälkeen äskettäin kuolleen, isäntäänsä alttiisti kiintyneen palvelijan sijalle. Onnettomuudeksi en koskaan nähnyt häntä — hänet oli lähetetty etelään järjestämään karavaania heidän vastaista retkeänsä varten — muutoin ei sittemmin alkanut etsintäni kenties olisi koitunut niin pitkälliseksi.

»Mutta Réné oli intoilija ja ylisteli häntä suuresti. Monessa suhteessa epäkäytännöllisenä ja jonkun verran taipuvaisena hätäisesti mieltymään ja pahastumaan pani kovaonninen ystäväni vain vähän arvoa suosituksiin ja mieluummin luotti kaikissa asioissa omaan arvostelukykyynsä. Niinpä hän myöskin harkitsemattomasti pestasi uuden palvelijansa. Mies oli saapunut Biskraan Jumala tiesi mistä, eikä hänellä ollut suosituksia eikä ystäviä, jotka olisivat voineet mennä takuuseen hänestä. Mutta hänellä oli sulava kieli, ja hän voitti Rénén luottamuksen esiintymällä hyvänä seudun tuntijana ja vakuuttamalla olevansa syvästi innostunut Rénén työalaan.

»Tunnustan kuunnelleeni Rénén kehumista epäilevästi. Ja sain tietää Biskrassa monen henkilön, sekä arabialaisen että ranskalaisen, koettaneen saada hänet käsittämään, kuinka välttämätöntä hänen olisi ollut hankkia jonkunlaisia tietoja siitä miehestä, johon hän aikoi luottaa niin suuresti. Mutta kukaan ei kyennyt taivuttamaan häntä eikä vaikuttamaan häneen mitään. Minäkin puhuin hänelle asiasta ja aika voimaperäisesti puhuinkin, mutta Réné oli mielistynyt veitikkaan ja ihan lämpeni häntä puolustaessaan. Hän selitti tavattuansa Ghabahin, maurilaisen, vihdoinkin löytäneensä ihanteellisen palvelijan, ensiluokkaisen karavaaninjohtajan; häntä vastaan lausutut huomautukset johtuivat muka vain muukalaista vastaan tunnetusta kateudesta, ja hän itse, Réné, oli täysin tyytyväinen ja luotti mieluummin omaan mielipiteeseensä. Ja kun hän omaksui sellaisen kannan, en luonnollisestikaan voinut enää tehdä mitään.

»He lähtivät Biskrasta, niin pian kun madame de Chailles oli kyllin vahva matkustamaan.

»Senjälkeen en enää heitä nähnyt. Mutta seuraavien kahden vuoden aikana sain Rénéltä kirjeen tai pari, jotka uhkuivat rakkautta hänen vaimoansa ja lastansa kohtaan — he tuntuivat viihtyvän aavikolla ihmeen hyvin — ja hyviä toiveita hänen retkensä onnistumisesta. Ja aina hän käytti kovin lämpimiä sanoja oikeasta kädestänsä Ghabahista. Hänellä ei ollut milloinkaan ollut niin hartaan altista palvelijaa, eikä hän ollut koskaan saanut niin älykästä apua työssä, joka oli niin lähellä hänen sydäntään. Mihin hänen sokea luottamuksensa vei, sen kuulin kuolevan kamelinajajan huulilta El-Uedin sairaalassa. Viranomaiset tiesivät, että olin de Chaillesin ystävä, ja sähköttivät minulle Ranskaan heti murhenäytelmästä tiedon saatuansa, ja minä lähdin heti El-Uediin kuullakseni mahdollisimman tarkan selostuksen seurueen ainoalta eloon jääneeltä jäseneltä.

»Mies-poloinen oli hirveässä tilassa. Se, että hän eli niin kauan, että hänellä oli voimia ryömiä nelinkontin useita päiviä ja öitä, ennenkuin ohikulkeva karavaani hänet tapasi, osoittaa, kuinka sitkeässä henki on näissä aavikkolaisissa.

»Hän tuntui päättäneen, ettei hän kuolisi, ennenkuin olisi ilmaissut kaikki tietonsa ja varmistunut siitä, että oikeutta jaettaisiin.

»Tarinansa hän kertoi minulle kappaleittain, mikäli ja milloin hänen voimansa sallivat, mutta hänen ajatuksensa olivat selvät, ja vaikka hän usein toisti vakuutuksiansa, ei hän kertaakaan hairahtunut ainoassakaan kohdassa, ei kertaakaan lausunut ainoatakaan ristiriitaista väitöstä.

»Hänen kertomuksensa oli valaehtoinen, ja hänen kostonhimonsa syynä oli enemmän hänen rakkautensa isäntä-vainajaa kohtaan kuin häntä itseänsä mieskohtaisesti kohdanneen vääryyden tunne.