Kunpa hän olisi päässyt käymään siellä sheikin suostumuksella! Mutta sitä ei kannattanut miettiä. Ahmed ei ikinä siihen myöntyisi. Siispä Dianan oli mentävä, kuten hän oli suunnitellut, ja käytävä siellä tänään, jolloin puolison poissaolo tarjosi siihen tilaisuuden. Hän melkein toivoi, ettei sitä tilaisuutta olisi tullutkaan. Että Ahmed itse oli tasoittanut hänelle tien, se vain lisäsi hänen harmiansa. Jospa hänellä olisi ollut siveellistä rohkeutta ilmaistaksensa aikeensa Ahmedille ennen hänen poistumistaan! Mutta hän ei ollut vielä tehnyt päätöstänsä sillein, kun puoliso oli lähtenyt, ottaen Caryllin mukaansa kaukaiselle leirille, joka oli päinvastaisella suunnalla kuin El-Hassi. Vasta hänen tarkkaillessansa ratsujensa selässä loittonevia miehiä oli hänen mieleensä välähtänyt, että jos hän milloinkaan mieli saada aikeensa toteuttamisen tilaisuutta, oli se tilaisuus nyt tarjolla, sillä miltei mahdotonta oli, että sheikki palaisi ennen iltaa.
Häntä puistatti vastenmielisyys. Inhoittava tilaisuus — ja inhoittava välttämättömyys. Ja kun Ahmed palaisi, kun hänen olisi kerrottava — Pieni batistinen nenäliina, jota hän kierteli hyppysissään, meni äkkiä riekaleiksi, ja hän ponnahti pystyyn, päästäen vähäisen, katkeran huudahduksen. Voi, minkä tähden se kaikki oli niin vaikeata? Minkä tähden hänen täytyi koettaessansa menetellä oikein, täytyi tehdä sellaista, mikä suututtaisi Ahmedia ja kenties särkisi luottamuksen, jota Ahmed oli aina osoittanut häntä kohtaan!
Sillä hetkellä oli hänen uskalluksensa pettämäisillään. Mutta ajatellessansa tyttöä hän pysyi lujana päätöksessänsä, sitä tyttöä, joka saattoi olla Isabeau de Chailles.
Pelkkä lapsi — petettynä ja yksin! Ja kokonaiseksi neljäksi päiväksi hän oli jättänyt tytön sellaiseen tilaan — koska hän itse oli arka raukka.
Hänen huulensa värisivät, ja hetkisen hän seisoi kädet kasvoillansa. Sitten hän kuiskasi: »Voi, Poju, Poju!» ja meni sisähuoneeseen muuttamaan yllensä ratsastuspukua.
Hänen palatessansa oli puolinen odottamassa, ja muutamia minuutteja myöhemmin astui Saint Hubert sisälle, katsahtaen katuvaisena kelloonsa.
»Myöhästynyt kuten tavallisesti. Olen pahoillani, Diane», pyyteli hän anteeksi kiiruhtaessansa eteenpäin. Mutta ehdittyänsä emännän luokse hän seisahtui, silmäillen pöytää, joka oli katettu ainoastaan kahdelle hengelle.
»En tiennyt sinun olevan yksin», jatkoi hän, istahtaen Dianan vieressä olevalle tuolille. »Sinun ei olisi pitänyt odottaa minua. Eilenillalla Ahmed mainitsi aikovansa lähteä Ras-Djebeliin, mutta missä on Caryll? Luulin hänen olevan täällä. Hänen telttansa oli tyhjä, kun äsken vilkaisin sinne.»
Diana nosti munakasta lautaselleen, ennenkuin vastasi. »Caryll? Niin, hän meni Ahmedin mukaan», virkkoi hän vihdoin huolettomasti ikäänkuin olisi puhunut jokapäiväisestä tapahtumasta.
Saint Hubertin silmät levenivät kummastuksesta, mutta hän nieli huulillansa pyörivän huudahduksen.