»Sepä hauskaa», sanoi hän kerkeästi. »Se antaa heille tilaisuuden — paremmin tutustua toisiinsa. Tähän mennessä ei heillä ole ollut paljoa tilaisuutta siihen. Olen aprikoinut, milloin erakko-parkamme tulisi ulos kuorestaan.»
Diana katsahti häneen huulillaan omituinen, heikko hymy. »Ei hän tullut. Hänet vedettiin», virkkoi hän kuivasti.
»Tarkoitatko, että se oli Ahmedin ehdotus?»
»Ehdotus? Rakas Raoul, milloin Ahmed ehdottaa mitään? Kuulin sanoman, jonka Gaston toi häneltä tänä aamuna, eikä hurjimmallakaan mielikuvituksella varustettu ihminen olisi voinut nimittää sitä ehdotukseksi. Caryll lähti Ras-Djebeliin, koska Ahmed ei antanut hänelle valinnan varaa.»
»Mutta niinkin ollen se on askel oikeaan suuntaan.»
Diana ravisti hitaasti päätänsä.
»Enpä tiedä», sanoi hän epäilevästi. »Olen ajatellut sitä koko aamun. Olen miettinyt myöskin sitä, eikö kenties olisi ollut parasta, jollei Caryll olisi lainkaan tullut tänne. Hän ei tunnu haluavankaan meidän tutustuvan paremmin toisiimme. Olen koettanut kaikin keinoin osoittaa hänelle, että hän on tervetullut ja kotonansa täällä, mutta hän ei millään tavoin rohkaise minua. Kerran, tulonne jälkeisenä päivänä, luulin lyhyen hetkisen aikana, että olin pääsemäisilläni häntä lähemmäksi, että hän vastaisi pyrkimykseeni. Mutta hän ei tehnyt sitä. Eikä hän senjälkeen enää ole antanut minulle uutta tilaisuutta. Hän kaihtaa minua samoin kuin isäänsäkin, ja se koskee — enemmän kuin osaan sanoin kuvata. Tiedän, ettei häntä suinkaan haluttanut tulla, hänen kirjeensä osoittivat sen kylläkin selvästi, mutta minä perustin hänen tuloonsa niin suuria toiveita. Arvelin hänen tänne saavuttuansa pakostakin huomaavan, kuinka paljon me rakastamme häntä, kuinka suuresti olemme häntä kaivanneet; luulin hänen vihdoinkin käsittävän, kuinka paljon tämä ero on meille maksanut, ymmärtävän, että lähetimme hänet Englantiin ainoastaan hänen omaksi hyväksensä. Mutta syystä tai toisesta ei meidän ole onnistunut saada häntä sitä tajuamaan, meidän ei ole onnistunut koskettaa häntä millään tavoin. Ja me olemme koettaneet, me molemmat, kunnes Ahmedin kärsivällisyys on ehtynyt ja minä…» Hänen äänensä tukahtui, ja hän ponnisteli mielenliikutustansa vastaan. »Minkä tähden hän vihaa meitä niin katkerasti?» valitti hän surkeasti. »Hän ei ole saanut vanhukselta tietää oikeata asianlaitaa, mikään ei ikinä saa minua sitä uskomaan. Mutta hän vihaa meitä, ja minusta tuntuu, että hän vihaa nyt enemmän kuin alussa. Ja minkä tähden? Onko syynä jokin seikka, jonka hän arvelee meidän tehneen tai jättäneen tekemättä hänen ollessaan täällä? Oi, Raoul, sinä tunnet hänet — sano minulle, onko meissä vaiko hänessä syy siihen, että kaikki on käynyt niin huonosti hänen tulonsa jälkeen! Sillä ei kannata väittää, etteivät asiat ole huonosti, ja se melkein särkee sydämeni.»
Hän nousi äkkiä pöydästä ja kääntyi toisaalle salataksensa kyyneleet, joita hän ei enää jaksanut pidättää.
Ja yhtä voimakkaan mielenliikutuksen vallassa kuin hänkin seurasi Saint Hubert häntä hitaasti leposohvalle sydämensä sykkiessä tuskallisesti ja kädet, joihin hän ei uskaltanut luottaa, työnnettyinä syvälle takintaskuihin. Dianan läheisyys ja murhe ja suloinen, suruinen onni, jonka tämä kahdenkeskinen hetki toi hänelle, myllersivät hänen mieltään syvästi, panivat hänen tunteensa niin rajusti kuohuksiin, että hän tajusi sen aiheuttaman vaaran. Ei milloinkaan ollut hänen osansa esittäminen ollut niin vaikeata kuin nyt. Hän ei ollut koskaan ollut niin vähällä ilmaista rakkauttansa, jota hän oli niin kauan salannut. Häntä rääkkäsi toisen kyynelten näkeminen, hän tunsi voimainsa heikkenevän, ja melkein huomaamattansa hän siirtyi likemmäksi hänet vallanneen hurjan kaipauksen pakottamana. Sulkea Diana syliinsä, puristaa häntä käsivarsillaan, jotka kiihkeästi kaihosivat häntä, antautua, vaikka vain hetkiseksi, polttavan kiusauksen valtaan, joka tuntui liian väkevältä hänen vastustettavakseen! Veri tulvahti hänen päähänsä, ja sekunnin ajaksi häneltä unohtui kaikki muu paitsi huutavaa kaipausta, joka oli niin kauan ollut tyydyttämättä. Mutta hulluudesta, joka oli viedä hänen hillintänsä, leimahti äkkiä muisto, joka vavahdutti häntä, ja hän kääntyi poispäin uskaltamatta enää katsoa Dianaan.
Armollinen Jumala, mitä hän oli ollut tekemäisillään! Oliko hän vajonnut niin alas? Oliko hän niin halpa, että saattoi häpäistä Dianaa edes ajatuksissaankaan, niin kelvoton, että saattoi unohtaa uskollisuuden ystäväänsä kohtaan? Ystäväänsä — joka luotti häneen! Jospa Ahmed tietäisi, kuinka vähällä hän oli ollut pettää sen luottamuksen! Entä Diana, joka oli suonut hänelle ehdottoman luottamuksensa ja ystävyytensä — kuinka halveksivasti ja inhoten Diana olisikaan kääntänyt hänelle selkänsä, jos hänen huulillansa minuutti sitten värähdelleet sanat olisivat tulleet lausutuiksi!