Mutta Dianan halveksiminen ja inho eivät olisi voineet olla syvemmät kuin hän itse tunsi nyt, jolloin hänen läheisyytensäkin tuntui Dianan puhtauden herjaamiselta. Diane, Diane, hänen elämänsä ainoa rakastettu — mutta Ahmedin puoliso! Hän pyyhkäisi pois otsallensa kihonneet isot hikihelmet, terästäytyi ja meni taaskin sohvan ääreen.
»Vika on luultavasti olosuhteissa», sanoi hän verkalleen, pinnistäen äänensä tasaiseksi. Ja omaan surkeuteensa syventynyt Diana ei tuntunut huomanneen, kuinka kauan he olivat hänen kysymyksensä jälkeen olleet vaiti.
»Olosuhteiden syy», kertasi kreivi, kun toinen katsahti häneen käsittämättä hänen sanojaan. »Ja hänen tulonsa jälkeen on sattunut — sekaannuksia, jotka ovat tehneet nämä viimeiset neljä päivää sangen vaikeiksi meille kaikille.»
»Mutta mitä ne sekaannukset liikuttavat Caryllia? Eiväthän meidän asiamme — hänen veljensä asiat mukaanluettuina — koske häneen lainkaan. Hän ei ole kertaakaan puhunut Pojusta eikä kummastellut, miksi hän elää sillä tavoin kuin elää. Hän on yhtä välinpitämätön Pojusta kuin meistäkin. Ja oi, Raoul, rukoilin niin palavasti, että poikani olisivat ystävyksiä.»
Mutta Saint Hubert, joka tunsi asiat paremmin kuin hän, ei voinut muuta kuin toivottomasti kohauttaa olkapäitänsä.
»Hän on omituinen nuorukainen», virkkoi hän, suruksensa tajuten, että lohdutus, jota hän koetti tarjota, lievittäisi vain hyvin vähän Dianan murhetta ja pettymystä, »tavattoman ujo ja tavattoman arka — hm — ilmaston muutoksille. Mutta kaikesta ujoudestaan huolimatta hän ei ole typerä, ja hän on tuskin saattanut olla huomaamatta, ettei täällä vallitsevia olosuhteita hevillä voida pitää normaalisina. Hän kenties tuntee saapuneensa vaikealla hetkellä ja pelkää olevansa tunkeileva, jos — jos hän millään tavoin pyrkisi työntymään esille. Hän on ollut täällä vasta muutamia päiviä, ja kaikki täällä on hänestä uppo-outoa. Anna hänelle aikaa, Diane, äläkä lakkaa toivomasta! Hänen luonteessansa on parempiakin puolia kuin hän on täällä näyttänyt, jos hän vain tahtoisi olla oma itsensä. Mutta häntä jäykistävät ennakkoluulot, ja hän on jossakin määrin itseensäsulkeutunut. Eikä hänen asemaansa tee helpommaksi se, että me kaikki olemme enemmän tai vähemmän kiusaantuneita juuri nyt. Mutta kun tämä nykyinen vaikeus saadaan selvitetyksi..» Saint Hubertin ääni petti, ja Diana ehätti tarttumaan hänen ajatukseensa.
»Jos se milloinkaan selviää», huudahti Diana masentuneesti. »Oi, Raoul, mihin tämä sekasorto lopulta vie?»
Saint Hubert kohautti olkapäitänsä vieläkin toivottomammin kuin äsken. »Jumala tietää», vastasi hän lyhyesti. Ja hetkisen he molemmat olivat ääneti.
Sykertyneenä ison leposohvan pieluksien sekaan Diana tuijotti avaruuteen, miettien, miten hän osaisi kajota mielessänsä olevaan asiaan, ja aprikoiden, vastustaisiko Raoulkin hänen suunnittelemaansa tekoa. Sopisiko hänen edes puhua siitä, sillä hänen avomielisyytensä vain saattaisi Raoulin vaikeaan asemaan, koska viimemainittukin tiesi, ettei Ahmed sitä hyväksynyt. Olisiko se oikein Raoulia kohtaan, joka aina oli ollut niin uskollinen ystävä heille kummallekin? Hän kääntyi kiihkeästi kreivin puoleen.
»Onkohan koskaan avioparilla ollut niin hyvää ystävää kuin sinä olet ollut meille, Raoul?» puhkesi hän puhumaan. »Tiedät, mitä merkitset Ahmedille, mutta en usko sinulla olevan hämärää aavistustakaan siitä, kuinka paljon olet auttanut minua koko tuttavuutemme aikana. Enkä voi kertoa siitä sinulle, sinun on vain luotettava sanoihini — ja uskottava, että olen kiitollinen.»