Kiitollinen, muuta kuin kiitollisuutta ei hän ikinä saisi Dianalta! Saint Hubertin kädet puristuivat nyrkkiin, ja hän kumartui karistamaan tuhkaa savukkeestaan, jotta toinen ei näkisi hänen kasvojensa tuskaista ilmettä.
»Entä eikö minun tarvitsekaan olla kiitollinen mistään?» vastasi hän omituisesti jupisevalla äänellä. »Eikö päähäsi ole koskaan pälkähtänyt ajatella, mitä ystävyytesi — ja Ahmedin ystävyyden — täytyy merkitä minun kaltaiselleni yksinäiselle miehelle?»
Diana naurahti pehmeästi ja pudisti torjuvasti päätänsä. »Hölynpölyä, Raoul», väitti hän. »Älä ole niin vaatimaton! Sinulla on enemmän ystäviä kuin tiedätkään.»
Mutta samassa hänen ajatuksensa pyörähtivät toisaalle, ja hänen katseensa muuttui jälleen totiseksi.
»Sinä kävit tänä aamuna El-Hassissa tavallista aikaisemmin, etkö käynytkin? Ennen lähtöänsä Ahmed tiedusti sinua, mutta Gaston ilmoitti sinun jo menneen. Ei; en luule mitään varsin vakavaa olevan tekeillä», ehätti hän vastaamaan toisen kysyvään katseeseen, »vain jotakin pohjoisista vahdeista. Hän on vihdoinkin kutsunut ne leiriin. En oikein tiedä, minkä tähden hän halusi kertoa siitä sinulle. Hänellä oli kiire, eikä hän puhunut ihan selvästi. Joka tapauksessa se ei tuntunut minusta tärkeältä. Miten lieneekään laita maan muissa osissa, ei lähistöllämme ole ollut levottomuuksia millään suunnalla. Vahdit sijoitettiinkin ainoastaan sen tähden, että minä olin täällä yksin. Kun Ahmed on kotosalla, ovat ne tyyten tarpeettomia, ja hän on viikkokausia aikonut kutsua ne pois. He saapuivat myöhään eilenillalla ja lähtivät tänä aamuna hänen kanssansa Ras-Djebeliin. He ovat melkein kaikki naineita miehiä, ja heidän vaimoistaan ovat useimmat siellä.» Hän pysähtyi hetkiseksi, hänen teeskentelemättömät silmänsä peittyivät äkkiä hänen poskillensa painuneiden tuuheiden tummien ripsien taakse, ja hän kietoi sormiaan toisiinsa ilmeisesti hämillään. Ja kun hän alkoi uudelleen puhua, oli hänen äänessänsä empivä sävy. »Oletko saanut selville — mitään uutta — El-Hassissa, Raoul?»
»En mitään, Diane.»
»Mutta yhäti uskot, yhäti olet varma —»
»Yhäti uskon, yhäti olen ehdottoman varma», vakuutti Saint Hubert kerkeästi, »ja jollen ikinä pystyisikään sitä todistamaan, olisin sittenkin varma, että olen oikeassa».
»Ja jos olet oikeassa, oi, Raoul, jos olet oikeassa — silloin minun poikani.» Hänen äänensä särkyi vihlovaksi huudahdukseksi: »Voi, hyvä Jumala, se on hirveätä!» Ja tukahdutetusti nyyhkyttäen hän painoi päänsä sohvan pieluksiin. Myöskin Saint Hubertin huulet vapisivat, ja hän sai vain soperretuksi sekavia sanoja jotka eivät kuuluneet Dianan korviin saakka.
Mutta Dianan voimat olivat pettäneet ainoastaan hetkeksi. Pakottautuen rauhalliseksi hän nousi pystyyn, meni kreivin luokse ja laski kätensä hänen olalleen.