Kun Poju seuralaisineen syöksyi murtuneesta ovesta leveälle, lakealle aavikolle avautuvalle kadulle, näkivät he viimeisten vastustajainsa kapuavan satulaan ehättääkseen jo täyttä vauhtia pakenevien tovereittensa jälkeen.
Jupisten komennuksen Poju viittasi S'ririä ja sotilasosastoa ajamaan heitä takaa. Mutta hän itse seisoi hievahtamatta paikallaan, kujan toisesta päästä kuuluvasta laukausten räiskeestä välittämättä ja huomaamatta edes Caryllin läheisyyttä, värähtämättä tuijottaen erään talon ovetonta sisäänkäytävää, jonka vieressä hyppi seinään kiinnitettyyn renkaaseen sidottu hevonen, korskuen hikisenä hermostumisesta ja kauhusta.
Päästäen sitten yhteen purtujen hampaittensa välistä pitkän sihauksen hän alkoi liikkua melkein huomaamattomasti, hiipien hitaasti ja kuulumattomasti kapeata ovea kohti, josta von Lepel revolveri kädessä, vyötäisiänsä myöten alastomana ja paljasjalkaisena, likaiset kasvot revittyinä ja verisinä tuijotti häneen kasvoillansa hillitöntä epätoivoa verhoava röyhkeän halveksimisen ilme.
Sitten alkaneen hiljaisuuden aikana kaikkien pidättäessä henkeänsä kajahti pilkallinen nauru, ja saksalainen urkkija kallistui eteenpäin. Virnistäen hän ampui polvensa varasta. Kuula suhahti sentimertin murto-osan päästä Pojun pään sivuitse, riipaisi reiän hänen haionsa reunaan ja osui hänen takanansa seisovaan sotilaaseen, joka sortui maahan, päästäen omituisen, hiljaisen, yskäisyn ja huokauksen sekaisen äänen.
Mutta samassa, ennenkuin von Lepel ehti laukaista toistamiseen, ponnahti Poju eteenpäin nopeasti ja joustavasti kuin hyppäävä pantteri, sysäsi saksalaisen revolverin syrjään, ja karkasi hänen kimppuunsa.
Aavistamaton hyökkäys, jota torjumaan von Lepel ei ollut valmistautunut, horjutti hänet tasapainosta; hän paiskautui tiiliseinää vasten ja ponnisteli turhaan koettaessaan irroittaa kurkkuunsa puristuneita teräksenlujia käsiä, jotka hitaasti kuristivat hänestä hengen. Hän tunsi, että hän oli alakynnessä, että vaikka hän olikin harjaantunut voimistelija, hänen voimansa olivat heikot verrattuina hänen vastustajansa voimiin ja että kuolema kohtaisi hänet kauheammalla tavalla kuin hän koskaan oli kuvitellut, ja hän kävi heikoksi ja kylmäksi pelosta, jota hän ei ollut milloinkaan ennen tuntenut.
Tukehtumaisillaan ja kiemurrellen, veristävien silmiensä pullistuessa ulos kuopistaan hän rimpuili ja taisteli henkensä edestä, johon hän yhä takertui, tuijottaen tiukkoihin, säälimättömiin kasvoihin, jotka kumartuivat yhä likemmäksi häntä, kunnes hän vihdoin menetti näkönsä, hänen värisevät raajansa vavahtivat viimeisen kerran suonenvedontapaisesti ja hänen päänsä retkahti hervottomasti eteenpäin.
Ja horjuen taaksepäin Poju hellitti ruumiin, päästäen pitkän, puistattavan huokauksen, seisoi hetkisen paikallaan ja silmäili, ei vainajaa, vaan omia verisiä sormiansa. Sitten häntä taaskin puistatti kamala väristys, ja katsahtamattakaan hartaasti tarkkaileviin arabialaisiin tai Carylliin, joka nojasi seinään ruumiillisesti pahoinvoipana kammottavasta näystä, hän kumartui ja astui matalasta ovesta sisälle. Häntä ei omatunto soimannut siitä, mitä hän oli tehnyt. Se, että hän oli paljain käsin surmannut miehen, kuten kerran hänen isänsä oli tehnyt aikaisemmin, ei sillä hetkellä merkinnyt hänestä mitään. Hän ajatteli ainoastaan sitä, mitä hän löytäisi tämän rappeutuneen talon sisäkammioista.
Hieman horjuen käydessään hän eteni puuduttavan pelon vallassa pienen, avoimen pihan poikki, useiden katottomien huoneiden lävitse, mitään näkemättä kompuroiden kasaantuneiden roska- ja soraläjien ylitse, kunnes vihdoin vapisten pysähtyi raunioiden keskellä kokonaisena ja eheänä säilyneen pienen huoneen ovelle.
Vaisto vakuutti hänelle, että hänen etsimänsä olento oli siellä, ja hetkisen hän empi nyrkkiensä puristuessa tiukemmalle, niin että kynnet upposivat syvälle hänen kämmeniinsä. Sitten hän hyvin hitaasti astui kynnyksen ylitse ja tutkivasti tähyili hämärää, likaista huonetta.