Hänen tarkoituksensa oli selvä, ja Diana hymyili kääntäessään ratsunsa pään kotia kohti. »Hyödyllinen kenties», myönsi hän, »mutta vaivaloinen naamioidulle, jos hän sattuisi kohtaamaan oikean henkilön.» Mutta Gaston, jota vaivasi sellainen muisto, että hän oli kerran nähnyt nuoren isäntänsä puheenalaisen pelätyn ja kukistamattoman heimon erikoislaatuisessa puvussa, ei halunnut pitkittää keskustelua, joka olisi saattanut johtaa odottamattomiin paljastuksiin.
Madame oli kylliksi huolestunut monseigneurin poissaolon johdosta. Olisi rikos lisätä hänen huoliansa tutustuttamalla häntä lähemmin monsieur Ahmedin ajattelemattomiin tekoihin ja lemmenkujeihin. Hän tiesi niistä jo nyt jonkun verran, mutta ei niin paljoa kuin monseigneur eikä niin paljoa kuin hän, Gaston, tiesi. Eikä hänen ollut lainkaan tarpeellista sitä tietää. Monsieur Ahmed oli nuori ja uhkui elinvoimaa. Tuonnempana hän vanhentuisi ja viisastuisi, kääntäisi selkänsä — kunpa Jumala sen soisi — nuorekkaalle hupsuudelle, joka ehkä suureksi osaksi johtui purkautumaan pyrkivästä luontaisesta intomielisyydestä ja ympäristöstä. Tämä oli hurjaa elämää, tämä aavikolla vietetty, täynnä viettelyksiä, täynnä ansoja. Ja olihan hän vain poika, miellyttävä, vallaton, ajattelematon poika. Hänellä oli vielä kylliksi aikaa tutustua karun elämän vaatimuksiin.
Nämä ajatukset mielessänsä uskollinen pikku ranskalainen niin ollen siirtyi suoraa päätä kotoisiin puheenaiheisiin ja pakinoi yhtä mittaa hevosten vierekkäin kiitäessä leiriä kohti.
Gaston oli synnynnäinen kertoja, taitava luonteiden tuntija, hänellä oli kuivan leikillinen tapa lausua mielipiteensä, ja kun hän tänään kiihkeästi halusi haihduttaa emäntänsä ajatuksia, voitti hän itsensä, esittäen Dianalle draamallisen ja perin omaperäisen kuvauksen kahden heimolaisen välillä syntyneestä pikku torasta. Hän tunsikin saaneen runsaan palkkion nähdessänsä huolen vähitellen haihtuvan emännän silmistä ja kuuli toisen nauravan huvitettuna, kun hän lopetti juttunsa.
»Mutta olipa siinä myrsky vesilasissa! Minkälaisia lapsia he ovatkaan! Tuokaa heidät huomenna luokseni, ja kertokoot he minulle harmistansa, jollei Jusef pysty selvittämään heidän asiaansa!»
Jusef olisi pystynyt selvittämään asian varsin helposti, mutta tuiki epäiltävää on, olisiko hänen päällikkönsä vaimo hyväksynyt hänen menettelytapojansa. Diana hoiteli kansaansa samalla tavoin kuin vaivaloisia ratsujansa, eivätkä hänen keinonsa olleet samanlaiset kuin sheikin eivätkä myöskään samanlaiset kuin Jusefin. Hänestä oli tuntunut, että puolison ollessa poissa oli hänen velvollisuutensa pysytellä selvillä kaikista leirin tapahtumista ottamalla hänen paikkansa pienissä, viikoittain pidettävissä käräjäkokouksissa, ratkaisten riitoja ja kärsivällisesti kuunnellen valituksia, olivatpa ne vaikka kuinka mitättömiä. Hän tiesi, että pienet, huomiotta syrjäytetyt riidat saattoivat usein kypsyä todella vakavien selkkausten uhkuviksi lähteiksi.
Heidän leiriin saapuessansa oli aurinko laskemaisillaan, ja ennen sinne menoansa Diana seisautti ratsunsa hetkiseksi silmäilläkseen loistavan tulipunaista taivasta ja katsellakseen pitkää jonoa verkalleen liikkuvia kameleja, joita ajettiin leiriin yöksi. Pöyhkeäkatseisina ja kopean ylenkatseellisina nämä isot, kömpelötekoiset eläimet marssivat toinen toisensa jälkeen, ohi mennessään ahneesti siepaten kaikkea, mikä näytti syötävältä välittämättä niitä saattavien ohutsääristen poikien iskuista ja sadatuksista. Suurin osa niistä oli jo saapunut kamelien sijoituspaikalle, josta kantautui kamala kuoro tyytymättömiä ärähdyksiä ja huutoja; jälellä oli vain muutamia vitkastelijoita, jotka juoksentelivat eri suunnille ja mölysivät tyytymättöminä, kun ne uudelleen käännytettiin majoituspaikkaansa kohti.
Eblis kammosi kameleja ja potkaisi vimmastuneesti, kun kookas ja erittäin pahasisuinen otus oli vähällä törmätä siihen syöksyessänsä häntä ojossa ja tavoittaessansa sitä kita auki.
Gastonilta pääsi varoitushuudahdus, ja puoli tusinaa lähellä vetelehtiviä arabialaisia riensi hurjaa vauhtia avuksi. Mutta Diana kiskoi ratsun syrjään, missä se ryhtyi antamaan sisunnäytettä oman päänsä mukaan, kavahtaen pystysuoraan takajaloilleen ja rimpuillen hyvinkin viisi minuuttia, ennenkuin alistui varsin vastahakoisesti viemään ratsastajattarensa takaisin teltalle, tehden samalla sarjan kauriinhyppyjä, jotka olisivat viskanneet satulasta vähemmän harjaantuneen ratsastajan.
Huohottaen ja nauraen Diana solahti maahan ja tyynnytti hevosen ärtyneitä tunteita sokeripalalla, hieroen sen sametinpehmeätä kuonoa ja nuhdellen sitä huonon käytöksen tähden. Hevosen oikut olivat yhtä vaihtuvia kuin säpsähdyttäviä, ja nähtävästi tyytyväisenä saatuansa osoittaa riippumattomuuttansa se nyt seisoi nuhteettoman viattoman näköisenä ja melkein lammasmaisen nöyrästi salli palvelijain taluttaa itsensä pois.