Lausuttuaan jonkun sanan Gastonille Diana katosi telttaan peseytymään ja muuttamaan pukuansa.
Tunnin kuluttua hän palasi miellyttävästi valaistuun arkihuoneeseen, jossa Jusef vartosi häntä antaaksensa tavanmukaisen, jokapäiväisen selostuksensa.
Kehoitettuansa häntä istuutumaan leposohvan lähelle kasatulle pielusläjälle Diana sijoittui kuuntelemaan hänen suppeata liikemiesmäistä kertomustaan päivän tapahtumista, vilkaisten tuontuostakin häneen hänen puhuessansa osittain arabian-, osittain ranskankielellä. Miehessä ei ollut paljoakaan jälellä solakasta, keikaroivasta nuorukaisesta, jonka ulkoasu ja kohtelias esiintyminen olivat huvittaneet häntä silloin kun he oppivat tuntemaan toisensa. Vieläkin hän oli tarkka pukimiinsa nähden, mutta hänen hoikkuutensa oli ikiajoiksi mennyt. Ja vaikka hän olikin toistakymmentä vuotta nuorempi kuin sheikki, näytti hän melkoista vanhemmalta kuin päällikkönsä. Hän oli mennyt nuorena naimisiin, hänellä oli kaksi poikaa, jotka nyt olivat vanhempia kuin hän silloin, kun Diana oli tuotu Ahmed ben Hassanin leiriin, ja hänen vartalonsa oli nyt käynyt niin tukevaksi ja esiintymisensä niin vakavaksi, että hän näytti paljoa vanhemmalta kuin olikaan.
Dianan ajatukset lensivät takaisin entisiin aikoihin, kun hän kuunteli toisen nopeata, jokseenkin kimakkaäänistä puhetta, jonka lakattua hänen oli vähän aikaa järjestettävä ajatuksiansa saadaksensa ne palautumaan nykyisyyteen. Hän pidätti miestä vielä muutamia minuutteja, kysellen häneltä neuvoja eri asioissa ja turvautuen eräissä vaikeissa kysymyksissä hänen laajempiin tietoihinsa ja suurempaan kokemukseensa.
Mutta sheikin pitkällisestä poissaolosta hän ei hiiskunut mitään eikä myöskään maininnut mitään velvollisuutensa laiminlyöneestä pojasta, joka aiheutti hänelle niin paljon levottomuutta. Ja joko Gastonin kehoituksesta tai oman järkeilynsä perusteella karttoi myöskin Jusef sekoittamasta kummankaan nimeä keskusteluun. Tuntui siltä kuin olisivat he hiljaisesti solmineet keskenänsä äänettömyys-salaliiton.
Mutta molemmat arvasivat, mitä toisen mielessä liikkui.
Ja ikäänkuin Jusef olisi toivonut toisen oivaltavan, mitä hän ei halunnut pukea sanoiksi, olivat hänen sanansa tavallistakin huomaavaisemmat ja hänen salaaminsa tavallista kunnioittavampi, kun hän vihdoin poistui.
Silmäillessänsä loittonevan miehen jälkeen Diana huoahti raskaasti. Hän olisi miltei toivonut toisen puhuneen. Mutta mitäpä hän olisikaan osannut sanoa?
Hän ei tiennyt, missä sheikki oli, sen paremmin kuin Dianakaan. Jusefin ei ollut mahdollista arvostella hänen poikaansa. Ja siinä suhteessa koski asia Jusefia yhtä likeisesti kuin Dianaakin. Samoin kuin viimemainittu oli hänkin levoton — ja vieläkin suuremmalla syyllä. Hänen poikansa olivat vastuussa Pojun turvallisuudesta, mutta heillä ei ollut määräysvaltaa eivätkä he koskaan millään tavoin osoittaneet haluavansa ehkäistä hänen toimiansa. Diana katseli tilannetta laajemmalta näkökannalta kuin Jusef. Mitä jälkimäisen isällinen suuttumus johtaisikin hänet sanomaan tai tekemään, tiesi edellinen, että tapahtuipa mitä tahansa, ei Ramadania ja S'ririä sopinut moittia. Poju yksin oli vastuunalainen kepposistansa.
Tuntien sielullista väsymystä hän meni kirjoituspöydän ääreen, repäisi auki spahien samana iltapäivänä tuoman kirjelmän kuoren ja luki sen.