Se oli, kuten hän oli arvannut, Saharan sotilaskuvemööriltä, melkein sanasta sanaan ensimmäisen kirjeen jäljennös, mutta hieman hoputtavampi, hieman lujasanaisempi. Se oli suoranainen avunpyyntö päällikölle, joka tosin oli riippumaton eikä tunnustanut vierasta yliherruutta, mutta jonka kuitenkin tiedettiin olevan ystävällisen Ranskan hallitusta kohtaan ja mahtavan omassa osassaan maata. Ahmed ben Hassanilta pyydettiin, jopa rukoiltiin myötävaikutusta, kun koetettiin saada selville maan kaikissa osissa ilmeiseksi käyneen rauhattomuuden lietsojia ja sitä, mitkä heimot olivat luopuneet ja minkä niistä saatettiin laskea pysyvän uskollisina hallitukselle.
Kirjeen luettuansa Diana istui jonkun aikaa aatoksiinsa vaipuneena, otsa huolekkaissa rypyissä, ja seurasi hajamielisesti katseellansa Gastonia, joka liikkui huoneessa, valmistellen Dianan yksinäistä päivällistä. Kenraali ei ollut kaunistellut asioita. Pariisissa oleva sisäministeri oli selvästikin vilpittömästi huolestunut.
Mihin johtaisi yleinen mellakka Algeriassa? Miten se kolahtaisi
Ahmediin?
Hetkiseksi hänen kasvonsa kävivät hyvin kalpeiksi, ja teltta näytti kummallisesti huojuvan hänen ympärillänsä. Tahtoansa pinnistäen hän sitten sai takaisin itsehillintänsä.
Hän luotti omaan kansaansa. Ja jos pahin kehittyisi huippuunsa ja Ahmedin kävisi välttämättömäksi ottaa osaa sotatoimiin oman alueensa ulkopuolella — no niin, Jumala antaisi hänelle voimia, ettei hän pettäisi miestään.
Luettuansa sanoman lävitse vielä kerran hän pani sen huolellisesti syrjään.
Hän ei vastaisi siihen tänä iltana, hän jättäisi sen huomiseksi — sillä mitä kaikkea huomispäivä saattaisikaan tuoda muassansa!
Ja koko yksinäisen päivällisensä ajan hän piti ajatuksensa kurissa, pakisten Gastonille jokapäiväisistä asioista ja söi pikemminkin toisen mieliksi kuin ruokahalusta.
Kun hän oli juonut kahvinsa ja Gaston korjannut astiat pöydästä, kietoi hän ympärillensä burnusin ja meni ulos, astuen muutamia askelia ovikatoksen ulkopuolelle katselemaan tähtiä.
Tänä iltana ne eivät näyttäneet niin säihkyviltä kuin tavallisesti, sillä oli melkein täysi kuu. Se oli vaeltajien kuu, välähti hänen mieleensä, ja hän mietti sitten, kuinkahan monta hidaskulkuista karavaania taas silläkin hetkellä kiemurteli kärsivällisyyttä kysyvällä tiellä laajan hiekka-aavikon poikki, käyttäen hyväksensä kirkasta, valkeaa valoa, joka teki heidän öisen taivalluksensa mahdolliseksi. Mielikuvituksensa silmillä hän näki heidät — aseistetut vahdit, jotka pyssy kädessä marssivat edellä, pitkät kamelijonot, jotka seisahtumatta tarpoivat eteenpäin, kantaen raskaita taakkojansa, isoja, painavilla kauppatavaroilla täytettyjä heiluvia säkkejä, kun taas joidenkuiden selässä oli hilpeäväristen verhojen suojaamia, huojuvia basoureja, joissa lapset ja naiset matkustivat, ja kulkueen jälkipään jatkona kirjava joukko leiriseuralaisia, ratsastavia arabialaisia ja kamelinajajia ja parvi keskenkasvuisia poikia, jotka yhtenään juoksivat sinne tänne pitkin hajanaista jonoa, hoputtaen pieniä, huonosti syötettyjä, ylettömästi kuormitettuja aaseja, samalla kun villikatseisia vahtikoiria lönkytti heidän kintereillänsä.