Kuinka usein hän olikaan nähnyt ne kaikki tosioloissa! He olivat osana siitä elämästä, joka oli tullut hänen omakseen, omituisesta, alkeellisesta elämästä, joka oli pysynyt muuttumattomana polvesta polveen. Sillä samaten oli täällä vaellettu silloin, kun Islam ensi kerran saapui Algeriaan, ja sillä tavoin täällä taivallettaisiin vielä syntymättömien sukupolvien aikana.
Yö oli tyyni ja hiljainen, ja hänen kasvojansa hivelevä leyhkeä ilmanhenki toi muassansa kaukaisen kemuilun vaimentunutta ääntä, arabialaisen soittopillin valittavia säveliä, rummun rytmillistä pärinää, miesten syvä-äänistä laulua. Ja kaukana leirin toisessa päässä näkyi kahden ison nuotion hehkuva hohde; nuotioiden ympärille hän tiesi heimon jäsenten ryhmittyneen.
Pian liittyi Gaston hänen seuraansa. Sheikin poissa ollessa hän oli aina äänen kuuluvilla tunkeilemattomana, mutta valppaana, valmiina täyttämään Dianan pienimmätkin toiveet, usein arvaten hänen tarpeensa ennakolta.
Miesten suunnalta kantautuva nauru ja ilonpito saivat Dianan haikeasti tuntemaan oman yksinäisyytensä, ja hän kääntyi palvelijan puoleen hetkellisen huojennuksen elvyttämänä.
»Miehet ovat iloisia tänä iltana, Gaston.»
»Niin, madame. He järjestivät juhlan tänään iltapäivällä leiriin saapuneiden kahden spahin kunniaksi. Haluaisiko madame lähteä muutamiksi minuuteiksi heitä katsomaan? Se olisi heistä hauskaa.»
Mutta Diana ravisti päätänsä.
»En tänä iltana, Gaston. En ole sillä tuulella. Taidan olla väsynyt. Ja miehet huomaavat kaikki niin nopeasti. En tahdo pilata heidän huviaan. Mutta niiden spahien, Gaston, täytyy olla rautaisia. He olivat kuolemaisillaan uupumuksesta saapuessansa tänne.»
Gaston naurahti kuivasti.
»Arabialainen ei ole milloinkaan liian uupunut huvitellakseen. Madame tietää sen. Sitäpaitsi he saavat maata huomenna ja seuraavana päivänä, jos tahtovat. Heidän hevosensa tarvitsevat vähintään kaksipäiväisen levon. Mutta onko melu madamesta liian äänekäs? Käskenkö heidän —»