»Ei, ei», ehätti toinen keskeyttämään. »En välitä melusta. Se ei minua häiritse. Olen vain iloinen siitä, että miehillä on hauska ja että he ovat tyytyväisiä. Se tuntuu — helpottavan», lisäsi hän äänensä hieman särähtäessä.
Ja muutamien minuuttien kuluttua hän palasi telttaan. Kuinka tyhjältä se tuntuikaan. Kuinka kylmältä ja elottomalta ilman sitä voimakasta, tarmokasta henkilöä, jonka hallitsevaa vaikutusta tuntui huokuvan kaikesta, mitä hän näki ympärillään! Koko huone puhui miehestä, muistuttaen niistä monista vuosista, jotka he olivat viettäneet yhdessä, huumaavan onnekkaista päivistä ja öistä, ihanasta rakkaudesta, jota keskinäinen ymmärtämys oli kasvattanut ja lujittanut. Tänä iltana hänen tuntui olevan mahdoton sitä kestää, ja hiljaa nyyhkyttäen hän pakeni sisähuoneeseen kiskaistakseen vaatteet yltänsä ja sykertyäkseen vuoteeseensa, toivoen unesta saavansa unohdusta.
Mutta itsepintaisesti uni vältti häntä. Ja täällä olivat muistot hellempiä, voimakkaampia.
Upeassa, leveässä vuoteessa, jossa hän virui yksin, ei ollut tarpeen salata hänet vallannutta kiihkeätä surkeuden ja yksinäisyyden tunnetta; hän painoi kasvonsa pieluksiin ja itki haikeammin kuin oli aikaisemmin antautunut itkemään.
Hän kaipasi Ahmedia. Oi, hyvä Jumala, kuinka suuresti hän häntä kaipasi! Vieläkin enemmän kuin sinä monta vuotta sitten kuluneena yönä, jolloin Ahmed oli lähtenyt ratsastamaan Raoul de Saint Hubertin seurassa ja hän oli tuskissansa virunut tällä samalla vuoteella, peläten miehen palaamisen merkitsevän sen lyhyen romaanin päättymistä, joka oli niin omituisesti tullut hänen elämäänsä. Silloin hän oli ollut ainoastaan Ahmedin orja, hänen oikkunsa ja intohimonsa uhri. Mutta nyt hän oli Ahmedin vaimo, hänen kokonaisuuttansa täydentävä osa. Ja kun Ahmed oli poissa, tuntui hänestä kuin olisi osa hänestä itsestänsä revitty pois, ikäänkuin olisi hän jonkun hirvittävän ruumiillisen silpomisen tähden menettänyt koko vireytensä, kaikki voimansa ja kuin jälelle olisi jäänyt vain värisevä typistetty kappale, joka ei kyennyt muuhun kuin kärsimään.
Ahmed, hänen loistava rakastajansa! Hän kuiskasi puolisonsa nimeä tuskaisen rakkauden ja kaipauksen vallassa.
Saisiko hän enää koskaan tuntea Ahmedin vankan käden kiertyvän ympärillensä, enää koskaan kuulla pehmeätä, matalasointuista ääntä, joka kerran oli temmannut hänet takaisin ihan kuoleman kynnykseltä? Sinä yönä hän oli ollut vähällä kuolla — sinä yönä, jona pojat olivat syntyneet. Vain puolison ääni oli antanut hänelle voimia taistella henkensä edestä.
Mielenliikutuksen uuvuttamana hän virui silmät ummessa, herutellen unta kaikilla tuntemillaan keinoilla. Mutta silti ei uni tullut ja tuntiin toisen jälkeen hän heittelehti kuumeisesti, valveutuen joka hetki yhä enemmän, samalla kun hänen hermonsa kävivät yhä ärtyneemmiksi. Leiristä kuuluneet miesten hilpeät äänet olivat aikoja sitten vaimenneet.
Hiljaisuutta häiritsi vain hänen lähellänsä olevan pienen kellon nopea tikitys, ja vihdoin oli hänen mahdoton kestää sen hopeisen soinnun yksitoikkoista säännöllisyyttä, ja hän hypähti vuoteesta seisauttaaksensa sen vapisevin, jääkylmin sormin.
Enää hän ei paneutunut makuulle.