Hän kietaisi lämpöisen vaipan ympärilleen ja meni ulompaan huoneeseen, jossa kaksi lamppua vielä paloi unohtuneena, kuten hän usein unohti ne yksin ollessaan.
Hän otti umpimähkään kirjan, sykertyi leposohvalle ja kävi lukemaan, koska nukkuminen oli mahdotonta.
Mutta hänen käännettyänsä muutamia sivuja alkoi hänen tarkkaavaisuutensa harhailla, ja hän nousi istumaan, pyyhkäisten kosteat hiukset pois otsaltaan.
Teltta tuntui tukahduttavalta ja kuumalta, oudon kuumalta vuoden aikaan nähden. Kenties johtui se lampuista, mietti hän. Ja mentyänsä ovelle hän avasi meluttomasti sitä sulkevan kangaskappaleen haluamatta herättää Gastonia, joka nukkui kynnyksellä kuten aina sheikin poissa ollessa. Sitten hän uudelleen kävi pitkäkseen sohvalle ja pakottautui lukemaan. Ja vähitellen hänen hermonsa rauhoittuivat, hänen jäsentensä jäykkyys laukesi, ja hän sai paremmin lepoa ja lakkasi kuuntelemasta ääntä, jota ei milloinkaan tullut.
Kenties häntä rauhoitti teltan ilman vaihtuminen. Kenties uni, oikkuilija, oli lähempänä kuin hän oli kuvitellut. Olipa miten tahansa, ei hän aavistanutkaan, että hän oli tauonnut lukemasta ja että romaani, johon hän koetti pakottaa huomionsa kiintymään, oli luiskahtanut hänen kädestään. Ja hän harhaili unohduksen rajamailla, kun kuului ääni, joka äkkiä herätti hänet täysin valveille, ja hän ponnahti pystyyn, jääden seisomaan korvat herkkinä ja silmät levällään ja laajentuneina. Hän odotti henkeänsä pidättäen, kädet tiukasti painettuina hurjasti sykkivälle sydämelle, ja kuunteli, kunnes pinnistys muuttui tuskalliseksi.
Taaskin kuului sama ääni — polvistuvan kamelin käreä vastustusärinä, jota seurasi miesäänten nopeata jupinaa.
Sitten oviverho kiskaistiin auki, ja telttaan tuoksahti kookas hahmo.
Seuraavalla hetkellä Diana oli puolisonsa sylissä, nauraen ja itkien takertuessansa häneen. Ja pitäen häntä ikäänkuin ei olisi ikinä mielinyt päästää häntä irti painoi sheikki intohimoisia suudelmia hänen ylöspäin käännetyille kasvoillensa.
»Ma mie, ma mie», mutisi hän syvän äänensä vavahdellessa ja rajujen silmiensä pehmitessä ihmeellisen helliksi. »Onko aika tuntunut kovin pitkältä, sinä pieni, yksinäinen vaimo-parka? Luuletko, etten olisi tullut aikaisemmin, jos olisin voinut? Etkö usko minun laskeneen, kuinka monen päivän ja yön jälkeen saisin taaskin sulkea sinut syliini? Bon dieu, kuinka olen kaivannut sinua, Diane?»
Hänen väkevien käsivarsiensa puristus oli tuskallinen, mutta toinen tuskin tunsi sitä. Huulet hänen huulillansa Diana kuiski onnestansa ja tunnusti pelkonsa, silitellen käsillänsä miehen leveätä rintaa ikäänkuin olisi tahtonut varmistua siitä, että puoliso oli palannut hänen luoksensa vahingoittumattomana ja terveenä, ja silmäillen häntä tutkivasti ikäänkuin olisi koettanut hänen kasvoistaan lukea vastauksen kysymykseen, jota hän ei tahtonut lausua.