»Pidätkö yhä tästä kaupungista?» kysäisi hän ja kävi vieläkin kateellisemmaksi kuullessansa empimättä lausutun vastauksen.
»Täällä on ensiluokkaista, mylord. Tämä on suorastaan sirkus, tämä paikka. Eipä silti, etten ilomielin lähtisi jatkamaan matkaa», ehätti hän lisäämään. »Emmehän vielä ole oikeassa paikassa, vai olemmeko, mylord?»
Miehen äänestä soinnahti vilpitöntä innostusta, ja Caryll nielaisi huokauksen kääntyessänsä poistumaan huoneesta. Se, mitä hän niin pahasti pelkäsi, oli Williamsista vain suurenmoinen seikkailu, kiihoittava kokemus, ja hän piti itseänsä onnellisena saadessansa olla siinä mukana.
Ja Caryll kadehti häntä entistä enemmän.
Alakerrassa oli eteishalli tyhjänä, ja iloissansa siitä, että kerrankin välttyi hänen kintereillänsä alituisesti hyörivien arabialaisten käskyläisten itsepintaisesta huomaavaisuudesta, Caryll pujahti ulos ja lähti astelemaan torille päin. Oli markkinapäivä, ja laajalla aukiolla kuhisi myyjiä ja ostajia, viittoilevia, väitteleviä alkuasukkaita, liiaksi kuormitettuja pikku aaseja ja villinnäköisten miesten vahtimia kamelikaravaneja.
Kaupaksi tuotujen puukasojen lähellä seisoi sileäkarvaisia vuohia ja tuuheavillaisia lampaita, samalla kun kyyhkysiä lenteli laumoittain ilmassa ja kuherteli ja asteli rohkeasti kävelijöiden jaloissa.
Tyrkkiviä, kauppaahierovia ihmisiä tungeksi kojujen ja makeisten ja vihannesten myyjien vähäisten, maahan levitetyille vaatteille sijoitettujen kauppavarastojen ympärillä. Kaikkialle ehtivä, repaleinen poikaviikari oli joka paikassa, sujahdellen sinne tänne joukon seassa, läimäytellen ohi meneviä aaseja, sukeltaen hitaasti liikkuvien kamelien kuonojen alitse, tapellen, kaatuillen, kapuillen, korjaten huomaamatta jääneitä pikku esineitä ja innokkaasti näpistellen kaikkea, mitä sai.
Ylempiin luokkiin kuuluvia arabialaisia asteli kaksi- tahi kolmihenkisissä ryhmissä ihmistungoksessa, keskustellen innokkaasti ja suhtautuen vakavan eristäytyvästi heitä ympäröivään sekasortoon.
Silloin tällöin ratsasti pienen seurueen saattama päällikkö uhkean ratsun selässä verkkaista laukkaa aukion poikki ylpeän välinpitämättömänä kaikista, jotka ehkä sattuivat heidän tiellensä, ja tuontuostakin asteli ranskalainen upseeri, jonka hyvin sopiva puku pisti selvästi silmään likaisten harmaiden burnusien seasta, joustavin askelin kasarmeille päin.
Hälinä oli korviahuumaava; ruokkoamattomien eläinten ja hikisten, pesemättömien ihmisten löyhkä tuntui kitkerältä ja vastenmieliseltä Caryllin aroista sieraimista. Hän oli vähällä kompastua kerjäläiseen, joka hyräili iänikuista lauluansa huojuessaan edestakaisin tomussa ja hiekassa hänen jalkojensa juuressa, ja kirjaimellisesti kaatui laihan, kurjannäköisen sokean miehen syliin, jonka karheasti lausuttu »Allahin rakkauden tähden» oli pikemminkin uhkaus kuin nöyrä pyyntö. Hän peräytyi inhosta murahtaen ja sysäsi lantin ojennettuun, petolinnun käpälää muistuttavaan käteen, joka hypisteli hänen tweed-kankaista takkiaan ja työntyi eteenpäin, viitaten hänen ympärillänsä parveilevia veitsien ja rihkamahelyjen kauppiaita väistymään.