Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle
Hermenegildan sydämeen.
"Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan palaa!"
Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat kipeästi läsnäolijain mieleen.
Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin kasvoin:
"Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, — minä se olen, Hermenegilda sinua huutaa, — etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!"
III.
Hermenegildan ylenmäärin kiihtynyt tila näytti kehittyvän todelliseksi mielipuolisuudeksi, joka ajoi häntä lukemattomiin hullutuksiin. Rakkaan lapsensa vuoksi peloissaan ja huolissaan kreivi Nepomuk luuli, että lääkäriltä voisi tähän saada edes jotakin apua. Hänen onnistuikin tavata sellainen lääkäri, joka suostui jonkun aikaa oleskelemaan kreivin maatilalla ja hoitamaan hermotautista neitoa.
Kuinka oikein suunniteltu hänen enemmän sielullinen kuin ruumiillinen parannustapansa lieneekin ollut ja vaikkei voitukaan kokonaan kieltää sen tehokkaisuutta, jäi kuitenkin epävarmaksi, voisiko koskaan olla puhetta varsinaisesta paranemisesta, sillä kauvan aikaa kestäneen levollisuuden jälkeen tuli taas mitä kummallisimpia hermopuuskauksia.
Muuan omituinen tapaus antoi tälle sairaudentilalle uuden käänteen.
Hermenegilda oli sommitellut itselleen pienen nuken, joka esitti ulaania, ja tätä hänen oli tapana puristaa rintaansa vasten kuin lemmittyä ja antaa sille mitä suloisimpia nimiä. Mutta kerran hän vihastuneena heitti sen tuleen, kun se ei mitenkään suostunut laulamaan erästä puolalaista kansanlaulua. Juuri kun hän oli tämän tempun suoritettuaan palaamassa omaan kamariinsa ja astui vierashuoneen poikki, kuuli hän takaansa jonkun askelia kannusten kilistessä. Hän kääntyi katsomaan, näki upseerin, jolla oli ranskalaisen jääkärikaartin puku, vasen käsi sidottuna, ja syöksi hurmaantuneena tämän syliin huutaen kimeästi: "Stanislaus, Stanislaus!"