Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta.
Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti. Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta ja uutta toivoa.
Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan melkein herjaavan ylenkatseellisesti.
"Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan puolesta!"
Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu.
Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka mukana hän joutui Italiaan sotimaan.
Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista, saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän, joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa virrassa.
Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain tulisimmasta rakkaudesta.
Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä.
Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa — Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan.