Hermenegildan kamarineitsyt, jonka Xaver oli voittanut puolelleen, otti toimittaakseen hänen kirjeensä suotuisalla hetkellä perille, ja mikä ei ollut onnistunut isälle eikä lääkärille, sen sai nyt aikaan Xaver kirjeellään. Hermenegilda päätti laskea hänet puheilleen.
Sanaakaan lausumatta, katse maahan luotuna, hän otti huoneessaan vastaan Xaverin, joka läheni häntä horjuvin askelin ja istuutui hänen sohvansa eteen. Mutta kumartuen tuoliltaan nuori kreivi vaipui melkein polvilleen, ja siinä asennossa hän mitä liikuttavimmin sanoin, sellaisella äänensävyllä, kuin pitäisi hänen syyttää itseään tärkeimmästä rikoksesta, rukoilemalla rukoili Hermenegildalta, ettei tämä sälyttäisi hänen niskaansa sen erehdyksen syytä, joka oli suonut hänen tuntea rakastetun ystävän autuutta. Eihän Hermenegilda ollut häntä, vaan itse Stanislausta syleillyt jälleennäkemisen hurmauksessa. Hän jätti nyt kirjeen ja alkoi kertoa Stanislauksesta, kuinka tämä aitoritarillisen uskollisena ajatteli lemmittyään verisen taistelunkin tuoksinassa, kuinka vain hänen sydämensä hehkui vapauden ja isänmaan puolesta, ja muuta semmoista.
Xaverin esitystavassa oli tulta ja lentoa, hän ihastutti Hermenegildaa, joka pian vapautuneena kaikesta arastelusta kiinnitti häneen ihanien silmiensä lumoavan katseen, niin että hän alkoi huumaavasta riemusta väristä ja kertomuksen jatkaminen kävi vaikeaksi. Itsekään sitä huomaamatta, kamppaillen sielussaan sitä intohimoa vastaan, joka pyrki kirkkain liekein leimahtamaan, hän eksyi mitä laajimmin kuvailemaan yksityisiä taisteluita. Hän puhui ratsuväen hyökkäyksistä, hajalle lyödyistä joukoista, vallatuista pattereista. Viimein Hermenegilda keskeytti hänet maltitonna huudahtaen:
"Pois nuo veriset kohtaukset helvetillisessä näytelmässänne, — sano — sano minulle vain, että hän lempii minua, että Stanislaus minua rakastaa!"
Silloin Xaver, täysin rohkaistuneena, tarttui Hermenegildan käteen ja painoi sitä rintaansa vasten.
"Kuule häntä itseään, Stanislaustasi!" huusi hän ja nyt tulvi hänen huuliltaan sellaisia kaikkein hehkuvimman rakkauden vakuutuksia, jollaiset ovat ominaisia vain jäytävimmän intohimon rajuille puuskille.
Hän oli vaipunut Hermenegildan jalkain juureen, ja tämä oli kietonut molemmat kätensä hänen kaulalleen, mutta kun hän kiireesti ponnahti seisaalle ja tahtoi puristaa neitoa rintaansa vasten, tunsi hän työnnettävän itseään kiivaasti taaksepäin. Hermenegilda iski häneen jäykän, oudon silmäyksen ja virkkoi kolealla äänellä:
"Turhamielinen nukke, jos saisitkin eloon virota povellani, et sinä kuitenkaan ole Stanislaus eikä sinusta koskaan hänen vertaistaan tule!"
Samalla hän poistui huoneesta hiljaisin, hitain askelin.
Xaver älysi nyt malttamattomuutensa liian myöhään. Että hän oli hulluuteen asti rakastunut Hermenegildaan, sukulaisystävänsä morsiameen, sen hän tunsi liiankin elävästi, mutta myöskin sen, että jos hänellä olisi mielessä millään tapaa toimia järjettömän intohimonsa hyväksi, hän joutuisi syyttämään itseään kavalasta ystävyysliiton rikkomisesta.