Lähteä kiireesti tiehensä, enää tapaamatta Hermenegildaa — se oli hänen sankarillinen päätöksensä, jota hän kohta panikin sen verran toimeen, että käski laittaa tavaransa kuntoon ja valjastaa hevoset matkavaunujensa eteen.
Kreivi Nepomuk hämmästyi aika lailla, kuu Xaver lausui hänelle jäähyväiset. Hän koetti kaikin mokomin pidättää vierastaan, mutta osoittaen jäykkyyttä, joka johtui oikeastaan enemmän jonkinlaisesta kouristuksesta kuin todellisesta tahdonvoimasta, Xaver pysyi siinä väitteessään, että erikoiset syyt pakottivat hänet lähtemään. Miekka valmiina vyöllä, sotilaslakki kädessä hän seisoi keskellä salia, palvelijan pidellessä matkaviittaa eteisessä, ja alhaalla portaiden edessä hirnuivat hevoset maltittomina. Silloin aukeni ovi, Hermenegilda astui sisään, lähestyi kreiviä kuvaamattoman viehättävästi ja sanoi hempeästi hymyillen:
"Aiotteko lähteä, rakas Xaver? Ja minä kun luulin vielä saavani kuulla niin paljon rakkaasta Stanislauksestani! Tokkopa oikein tiedättekään, että kertomuksenne lohduttavat minua niin ihmeellisesti?"
Xaver loi punastuen katseensa maahan. Kaikki istuutuivat, ja kreivi Nepomuk vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Hermenegildaa oltu moneen kuukauteen nähty näin hilpeällä, pirteällä mielellä.
Kun sitten heidän puhellessaan oli kulunut jonkun aikaa, katettiin kreivi Nepomukin viittauksesta illallispöytä samassa huoneessa. Laseissa helmeili mitä jaloin Unkarin viini, ja hehkuvin poskin maisteli Hermenegildakin täytetystä pikarista lemmittynsä, vapauden ja isänmaan kunniaksi.
— Myöhemmin illalla lähden kuitenkin matkalle, — tuumi Xaver. Ja kun oli pöydästä noustu, kysyi hän todellakin palvelijaltaan, vieläkö vaunut odottivat, mutta sai sen ilmoituksen, että kreivi Nepomukin käskystä oli matkatavarat jo aikoja purettu, vaunut viety vajaan, hevoset olivat tallissa ja ajaja kuorsasi olkimatrassillaan.
Xaver jätti asian sillensä. Hermenegildan odottamaton ilmestyminen oli saanut hänet siihen uskoon, ettei ollut ainoastaan mahdollista, vaan myös soveliasta ja mieluista jäädä tänne, ja tästä vakaumuksesta hän joutui toiseen, että mäet tarvitsi vain voittaa itsensä, torjua sisällisen intohimon purkaukset, jotka kiihoittaessaan Hermenegildan sairaaloista sieluntilaa voisivat käydä hänelle itselleen joka suhteessa turmiollisiksi. Kuinka asia sitten edelleen kehittyisikin — tuumi Xaver mietelmiensä lopuksi —, niin ei luulisi itse Hermenegildankaan, tointuessaan haaveistaan, pitävän synkkää tulevaisuutta parempana kuin hauskaa nykyisyyttä, ja muuten saisi kaikki riippua eri asianhaarain vaikutuksesta puoleen tai toiseen eikä tässä ollut mitään aihetta pelätä uskottomuutta, ystävyyden liiton rikkomista.
Kun Xaver seuraavana päivänä jälleen tapasi Hermenegildan, onnistui hänen todellakin, huolellisesti karttaen kaikkea, mikä olisi vähänkään voinut kuohuttaa hänen kovin kuumaa vertaan pitää intohimoaan kurissa. Pysyen ankarimman säädyllisyyden rajoissa, vieläpä noudattaen kankeita muodollisuuksia, hän antoi puhelulleen vain sellaisen mieluisen kohteliaisuuden leiman, joka naisiin valaa makean sokerin mukana turmiollista myrkkyä.
Vaikka Xaver oli vasta kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja varsinaisissa lemmenasioissa kokematon, saattoi hän kuitenkin esiintyä niin taitavana kuin täysi mestari, kun häntä johti sisäisen kiihkon varma viettelemisaisti. Hän puhui vain Stanislauksesta, tämän sanomattomasta rakkaudesta ihanaan morsiameensa, mutta sen hehkuvan kuvan lävitse, jonka hän tällöin loi, hän osasi antaa katsahtaa omiinkin tunteisiinsa, niin ettei Hermenegilda itsekään hämminkinsä vallassa lopulta tiennyt, kuinka voisi toisistaan erottaa poissaolevan Stanislauksen ja läsnäolevan Xaverin kuvat.
Pian oli kiihtyneessä Hermenegildassa herännyt oikea tarve saada yhä uudestaan tavata Xaveria, ja siitä seurasi, että heidät nähtiin melkein aina yhdessä ja usein kuin sydämellisesti lemmenasioistaan puhumassa. Tottumus pääsi yhä enemmän voitolle Hermenegildan arkuudesta, ja samassa määrässä uskalsi Xaver astua jäykän muodollisuuden rajojen poikki, joissa hän aluksi oli viisaasti harkiten pysynyt. Käsitysten he kulkivat puistossa, ja huoletonna antoi Hermenegilda kätensä jäädä Xaverin käteen, kun tämä istuen huoneessa hänen vieressään kertoi onnellisesta Stanislauksesta.