Jollei ollut puhetta valtiollisista asioista, isänmaan kohtalosta, niin ei kreivi Nepomukin katse ulottunut kovinkaan syvälle. Hän tyytyi vain siihen, mitä kykeni pinnalla huomaamaan; hänen kaikesta muusta poispäin kääntynyt mielensä saattoi vain hetkellisesti kuvastimen lailla heijastaa elämän nopeasti liitäviä kuvia, jotka sitten häipyivät jäljettömiin. Aavistamatta Hermenegildan sisäistä olemusta hän piti hyvänä, että tytär vihdoinkin oli elävään nuorukaiseen vaihtanut ne nuket, jotka oli järjettömän mielikuvituksen riehuessa ennen pantu esittämään poissaolevaa lemmittyä, ja hän luuli myös voivansa ovelasti jo ennakolta nähdä, että Xaver, joka oli hänelle vävyksi yhtä mieluinen, voisi täydellisesti astua Stanislauksen sijalle.
Samaa uskoi myös Xaver, kun parin kuukauden kuluttua Hermenegilda, niin täynnä kuin hänen koko olentonsa näyttikin olevan Stanislauksen muistelemista, sittenkin ilmeisesti mukaantui siihen, että Xaver yhä enemmän lähestyi häntä omalla kosimisellaan.
Eräänä aamuna sanottiin, että Hermenegilda oli kamarineitsyensä kera sulkeutunut huoneisiinsa eikä tahtonut ketään tavata. Kreivi Nepomuk ei osannut arvella muuta kuin että oli sattunut uusi hermopuuskaus, joka pian lakkaisi, ja pyysi kreivi Xaveria nyt käyttämään Hermenegildan parantamiseksi sitä vaikutusvoimaa, jonka hän ilmeisesti oli tässä suhteessa saavuttanut.
Mutta vanha kreivi hämmästyi aika lailla kun Xaver ei ainoastaan jyrkästi kieltäytynyt mitenkään lähestymästä Hermenegildaa, vaan myös näkyi omituisesti muuttuneen koko olennoltaan. Ennen hän oli esiintynyt melkein liiankin uljaasti, mutta nyt hän arkaili aivan kuin olisi nähnyt aaveita, hänen äänensä sointu oli epävarma ja kasvojen ilme raukea, sekava.
Xaver alkoi puhua siihen suuntaan, että hänen nyt oli välttämättä matkustettava Varsovaan, ettei hän arvatenkaan enää koskaan saisi Hermenegildaa nähdä, — että tämän häiriintynyt mielentila oli viime aikoina herättänyt hänessä pelkoa ja kauhua, — että hän oli lakannut toivomasta rakkauden onnea. Ja lisäksi hän valitti mitä syvimmin häpeävänsä sitä, että oli ollut vähällä joutua syypääksi ystävänsä kavaltamiseen, mikä hänelle oli vasta nyt oikein selvinnyt, kun oli saanut katsella Hermenegildan ihan mielipuolisuutta lähentelevää uskollisuutta. Kaikesta tästä ei hänellä muka ollut muuta pelastusta kuin pikainen pako.
Kreivi Nepomuk ei käsittänyt hänen puheestaan mitään eikä voinut kuvitella muuta kuin että Hermenegildan hullu haaveilu oli lopulta tarttunut nuorukaiseen. Hän koetti tätä todistaa Kaverille itselleenkin, mutta turhaan. Mitä hartaammin Nepomuk hänelle selitti, että hänen pitäisi parantaa Hermenegilda kaikista mielettömistä päähänpistoista ja siis jälleen seurustella neidon kanssa, sitä kiivaampi oli Xaverin vastarinta. Ja pian päättyikin heidän kiistansa, kun Xaver, ikäänkuin näkymättömän, ehdottoman vallan pakottamana, juoksi alas portaita, hyppäsi vaunuihinsa ja kiiti pois.
Täynnä murhetta ja kiukkua Hermenegildan käytöksestä kreivi Nepomuk ei välittänyt hänestä moneen päivään, jotka hänen tyttärensä siis sai häiritsemättä viettää sulkeutuneena omiin huoneisiinsa, missä häntä ei kukaan muu nähnyt kuin kamarineitsyt.
IV.
Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna.
Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä: