"Voi isäni, — kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt, hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt polvillaan hänen surkuteltava leskensä!"
Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista. Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi:
"Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää syliisi."
Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti:
"Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von R:n lesken.
"— Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla ollessa.
"— Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa
temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen.
Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan.
Edessäni oli polvillaan hän itse — Stanislaukseni.
"— Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!'
"— Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen vihkisormus.
"— Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus värisytti koko olentoani — tajuntani häipyi jälleen — sitten minua viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni — kauheata! Keskellä vimmatun kamppailun tuoksinaa — silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut arvatenkin oli pelastettu — Stanislaus vihollisten ratsumiesten ahdistamana — ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian myöhään — takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä maahan."