Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti tainnostilansa.
"Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla — se olkoon nyt kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää."
Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta, levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan.
Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä. Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi.
Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan.
Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli, Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin olisi hänen oma lapsensa.
Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon.
Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia, jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, — sanalla sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja kauneudessa.
Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?" Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme.
Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski.