"Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin. Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan."
Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi
Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi:
"Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti väittää, että hän on siunatussa tilassa."
Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin vakavasti:
"Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella. Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: — Katsoppas vain tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen. — Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista hämmästystä."
"Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi".
Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa. Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua.
"Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena.
"No ettekö ymmärrä — eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta", jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee jokin tutkimaton salaisuus — pääasia on sittenkin, että hän on raskaana!"
Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä, pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen.