"Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista, että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista."
Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa, jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä:
"Kultaseni, sinä olet raskaana!"
Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä: "Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä, minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa, joka ihanasta liitostamme syntyy."
Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään, kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti:
"Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi — muistele uudestaan, mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit ehkä vielä sovittaa hairahduksesi."
Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi:
"Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan — tiedäthän missä tilassa nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta nähnyt?"
Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, — ettei hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt.
Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti piili.