Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin toimenpiteisiin.
Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta, joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, — jos henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?"
Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava, eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät matkalle, jota hän oli jo suunnitellut.
Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa, niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän.
V.
Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen ongelman ratkaisu ajan haltuun.
Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen.
Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä:
"Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, — viholliset hakkasivat hänet maahan — tässä ovat todistukset!"
Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi
Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea.