Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti tuskallisesti:
"Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!"
Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka Hermenegildakin oli maininnut, — että kaikki oli niin tapahtunut, kuin hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt.
"Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni."
Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe, mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta tilasta lopun.
Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus; Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi huolekseen.
Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään, riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä väkivallalla ajaa ulos.
Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän, talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä pois niin pian kuin mahdollista.
Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä havaita.
"Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen.