Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, — kun hän vihdoin riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman rakkautensa hetken, — kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi:
"Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani! Pois näkyvistäni!"
Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja karjaisi:
"Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota."
Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli, sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen tapaamana maahan.
Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja veti mukanaan sisälle.
"Hän on inhoten hylännyt minut — lapsensa isän!"
"Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen.
"Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän. Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän lemmen hurmiossa syliini — — Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä, tajuttomassa unessa."
"Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa menettäneenä.