Kisälli teki uurteet erinomaisen voimakkaasti, nopeasti ja taitavasti ja huudahti sitte iloisesti nauramaan purskahtaen:
"No, Martti mestari, vieläkö epäilette? enkö ole kelvollinen tynnyriseppä? — Mutta", lisäsi hän kävellessään edestakaisin työhuoneessa ja tarkastellessaan työkaluja ja puuläjiä, "mutta onko teillä myöskin kelvolliset kalut ja muut tarpeet ja — mitä, onko tuo tuossa karttu? lapsennehan sillä kaiketikin leikittelevät! — ja tämä vasara, no! tämähän on varmaankin vaan oppipoikia varten?" ja niin sanoen heilutteli hän korkealla ilmassa Martti mestarin omaa suurta, raskasta vasaraa, jota Reinhold ei ollenkaan ja Fredrikkikin ainoastaan vaivalla voi käyttää. Sitten vieretti hän pari suurta tynnyriä kuin keveät pallit syrjään ja tempasi yhden paksun, vielä vestämättömän laitalaudan. "Onhan", sanoi hän, "onhan tässä hyvää tavaraa; sen pitää haleta kuin lasin". Samalla löi hän sivalsi laudan tahkoa vastaan, niin että se kovasti paukahtaen keskeä katkesi.
"Jättäkäähän toki", sanoi Martti mestari, "älkäähän vaan, hyvä kisälli, valmiita astioita ja koko huonetta palasiksi paukutelko. Voittehan kartuksenne ottaa tuon hirren pään ja kirveeksenne käyn minä raatihuoneesta noutamassa kolmekyynäräisen Rolandin miekan".
"Sepä olisikin oikein kättä myöten", huudahti nuorukainen säihkyvin silmin, mutta heti käänsi hän katseensa maahan ja sanoi hiljemmin, "minä luulin, hyvä mestari, teidän tarvitsevan suureen työhönne oikein vahvoja miehiä ja sentähden ylvästelin ehkä vähän liiaksikin ruumiini voimilla. Ottakaa minut kuitenkin työhönne, minä tahdon hyvästi ja siivosti tehdä, mitä vaan tahdotte".
Martti mestari katsoi nuorukaista silmiin ja hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä koskaan ollut nähnyt jalompia eikä rehellisempiä kasvoja. Tuntuipa hänestä vielä, kuin muistuttaisi nuorukaisen muoto hämärästi jostakin miehestä, jota hän jo kauvan oli rakastanut ja kunnioittanut, vaikka hän sitä muistoa ei kuitenkaan voinut saada selväksi. Hän suostui paikalla täyttämään nuorukaisen pyynnön ja käski hänen vaan niin pian kuin mahdollista toimittamaan tarpeelliset todistukset, jotka näyttäisivät hänen todellakin olevan tynnyrisepän kisällin.
Reinhold ja Fredrik olivat sillä välin saaneet tynnyrin kokoon ja panivat ensimäisiä vanteita. Sitä tehdessään oli heillä aina tapana laulaa ja silloinkin alkoivat he erästä Adam Puschmanin sievistä lauluista. Mutta Konrad — se oli uuden kisällin nimi — tiuskasi höyläpenkkinsä luota, johon Martti mestari oli hänet sijoittanut:
"Mitä liritystä tuo on? Minusta tuntuu moinen laulu hiirien vikinältä. Jos jotain tahdotte laulaa, niin laulakaa niin, että se virkistää mielen ja antaa halua työhön. Semmoista laulua harjoittelen minäkin välistä".
Ja heti alkoi hän hoilottaa muutamaa hullunkurista metsästyslaulua, matkien koirain haukkumista ja metsämiesten huutoa niin kovalla äänellä, että suuret tynnyrit helisivät ja koko huone kumisi. Martti mestari tukki molemmilla käsillään korvansa ja Martta rouvan, Valentinin lesken, lapset, jotka leikittelivät työhuoneessa, ryömivät peloissaan piiloon lautojen alle.
Juuri silloin tuli Roosa huoneesen, kummastuneena ja pelästyneenä huudosta, jota ei ollenkaan voinut sanoa lauluksi. Heti Roosan nähtyään vaikeni Konrad, nousi paikaltaan ja tervehti jaloimmalla säädyllisyydellä häntä. Kirkkaat, ruskeat silmät säihkyvinä sanoi hän lempeällä, sulavalla äänellä:
"Ihana neitiseni, miten suloinen ruusunhohde kirkastaa teidän tullessanne tämän halvan työhuoneemme! Jospa vaan olisin huomannut teidät ennemmin, en suinkaan olisi vaivannut hellätuntoisia korvianne raa'alla metsästyslaulullani!" — Nyt huusi hän Martti mestarille ja toisille kisälleille, "lakatkaahan toki jo noin hirveästi kolkuttelemasta! Niin kauan kuin tämä neitinen kunnioittaa teitä läsnäolollansa, pitää karttujen ja kurikkain olla hiljaa. Ainoastaan hänen suloista ääntänsä tahdomme me kuulla ja nöyrinä kuunnella, mitä hän meille, halvoille palvelijoille, käskee".