— Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta helpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä raskaaksi minulle!
— Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. — Et suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka asiassa.
— Tottelevat! — Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat ystävän kasvoille. — Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä siitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän kahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen. Te olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että minusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua — eikä sen enempää.
— Ei, ei, Olli! — Lauri puollusti itseään tältä moitteelta kiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta. — Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen tiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!
— "Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!" sepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta kuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti sen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan kasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.
— Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. — Minä lähetän Wilmin tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?
Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi akkunan puoleen.
Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään suuresti sitä ajattelevan.
Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi, oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut. Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa; mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua jatkamaan.
Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki pikaisen käännähdyksen.