Eugenia kävi kalmankalvakaksi tästä kehoituksesta, joka vaan todisti hänen omat varomisensa oikeiksi, mutta hän ei hämmentynyt; näytti kuin Artturin vakamielisyys olisi häneenkin siirtynyt.
— Mieheni on sanonut minulle, että hänen täytyy tehdä tämä koetus, vastasi hän vakaasti, eikä ole kukaan sanova, että kyynelillä ja vaikeroimisella olen pidättänyt hänen siitä, minkä hän katsoo velvollisuudekseen. Antakaa hänen mennä!
— Noh, herrat, ottakaa esimerkkiä vaimoni rohkeudesta! Hänellähän lienee enimmän syytä peljätä. Sanon vieläkin: koe on tehtävä! Jättäkää ovi auki.
— Me käymme muassa jokainen! sanoi yli-insinöri, älkää peljätkö, armollinen rouva! En luovu hänen rinnaltaan.
Artturi viittasi häntä hiljaisesti mutta vakaasti paikoillaan pysymään.
— Kiitän teitä, mutta jääkää te tänne ja nämät muut herrat niinikään — minä menen yksinäni. Tämmöisissä seikoissa korkeintaan yksi vaan on turvattu joukkoa vastaan. Nähdäänkö te kaikki siinä, niin on härsy heille senpä väkisempi. Olkaa vaan valmiit hätätilassa suojelemaan palamistani! Hyvästi Eugenia:
Hän meni, ja yli-insinööri ja muutamat virkamiehet seurasivat häntä portaille. Ei yksikään koettanut häntä palauttaa; he tiesivät kaikki, että tässä hänen käymisessään siellä pihalla oli ainoa mahdollisuus välttää vaaran, jota vastaan kävisi työlääksi, ellei mahdottomaksi useita tuntia täällä sisällä itsensä puollustaa.
Eugenia riensi akkunalle. Hän ei nähnyt, kuinka ne toiset joutusasti tuskalla sydämmin tunkeilivat toisille akkunoille eikä kuullut niitä puoli-äänisiä muistutuksia, joita tirehtööri ja Sihvonen, jotka seisoivat heidän takanaan, vaihettelivat keskenään; hän näki vaan tuon hurjistuneen joukon, joka tiheään tunkeutuneena piiritti huoneuksen ja raivoisella räyhinällä vaati vankeja irti päästettäviksi; tuon joukon, jota vastaan hänen puolisonsa nyt aikoi yksinään mennä ja joka kenties jo ensi hetkenä uhkasi hänen henkeänsä. Puiston ympärillä oleva, tosin enemmän komea kun vankka rautaristikko oli jo särkynyt ryntäyksestä, se oli pirstoina kentällä; kalliit ja huolellisesti hoidetut puutarha-laitokset olivat nyt, satain jalkain tallattuna, ainoastaan julma sekasoka multaa, kukanvarsia ja rusennettuja pensaita. Jo olivat joukon etumaiset tunkeneet aina paltalle asti ja olivat siis juuri likellä asunhuoneusta; jo näkyi koko joukko kivillä varustettuja käsiä, ja kaikki valmiina sinkauttamaan niitä akkunoista huoneisin. Uhkauksia, räyhästystä ja kaikenlaista hurjaa huutoa kuului sekaisin; melu eneni enenemistään ja yltyi tuontuostakin pitkälliseksi ulinaksi, joka tuskin enään näytti ihmisistä lähteneeltä. Nyt seurasi kerrassa sikeä hiljaisuus! Hälinä herkesi niin jyrkästi kuin valtakäsky ylhäältä olisi hiljaisuutta vaatinut; hurjasti liikkuvat laumat asettuivat; joukko kavahti takaisin, niinkuin yhtäkkiä olisi johonkin esteesen törmännyt, ja kaikkein kasvot, kaikkein silmät kääntyivät yhdelle suunnalle: isot ovet aukenivat ja nuori isäntä astui paltalle.
Hiljaisuutta kesti muutama hetki; sitte nousi, hetkisen hämmästyksen perästä, uusi, edellistä hirvittävämpi vonkutus; kaikki nuo pyöryttävät rääkymiset, kaikki nuo vihaiset kasvot ja heristelevät kädet, jotka tähän asti olivat uhanneet asunrakennusta asukkaineen, kääntyivät nyt yhtä ainoata vastaan, mutta tämä ainoa oli isäntä, tehtaiden päämies, ja mitä isä teollisella nerollaan, sitkeällä kestäväisyydellään ja yksinvaltaisella tahdollaan ei ollut vuosi kymmeninä voinut saavuttaa, sen oli poika muutamissa viikoissa voittanut: rajattoman kunnioituksen; tämä vaikutti tässä tilassa, missä kaikki järjestys oli kumottuna. Huoleti antoi hän myrskyn rajuta loppuun, solakkaa varttansa suorana pitäen, terävästi ja vakaasti silmäillen laumaa, jossa jokainoa mies oli häntä etevempi voimassa ja jota vastaan ei mikään muu häntä suojellut kuin tuo kunnioitus, seisoi hän yksinään ja aseettomana heitä vastakkain; mutta hän seisoi siellä kuin patsas, jota vastaan kapinan kuohuvain aaltojen täytyi musertua.
Ja ne masentuivat todellakin. Hälinä vaikeni vaikenemistaan; se muuttui yksityisten kiljannaksi, sitte muminaksi, viime vihdoin asettui tämäkin ja nyt koroitti Berkow äänensä, joka soi heleänä ja selkeänä kauempanakin seisoville.