— Jumalan olkoon kiitos! mumisi Sihvonen, pyyhkäisten nenäliinalla otsaansa, — nyt pitää hän heitä ohjauksessaan. He kyllä juonittelevat ja mukisevat, mutta tottelevat! Katsokaapa, armollinen rouva, miten vallattomuus asettuu, miten kaikki peräytyvät. He suorivat pois paltaita — ja katsokaapa, kivet putoilevat maahan; Jos vaan taivas pitää Hartosen täältä poissa, niin vaara täksi kerraksi on poistettu.
Hän ei arvannut millä kuoleman tuskalla Eugenia toivotti samaa. Tähän asti oli hän suotta etsinyt tuota peljättyä miestä joukosta, ja niin kauan kuin sitä ei näkynyt, hänen uskalluksensa pysyi kannallaan, niin kauan luuli hän Artturin olevan ilman vaaratta; mutta nyt oli luottamus ja toivo saanut loppunsa. Lieneekö tämä yhtäkkiä vaiennut hälinä, jonka hän itse taki-tahallaan oli valloilleen laskenut, kutsunut sinne sen kaivatun, tai lieneekö aavistus tästä tapauksesta saattanut hänen tänne tällä ratkaisevalla hetkellä — — ikäänkuin maasta nousneena seisoi Olli Hartonen puiston ristikon takana, ja yksi ainoa silmäys sanoi hänelle, millä kannalla asia oli.
— Voi pelkureita ja raukkoja! pauhasi hän kumppaleilleen, siinä kun hän Laurin ja päällysmies Wilmin parissa raivasi itselleen tietä tämän tiheään tunkeutuneen joukon keskellä. — Jopa aavistinkin, että taas tarttuisitte hänen verkkoihinsa, sillä aikaa kuin me kävimme katsomassa minne olivat vangit vieneet. Nyt olemme siitä selvässä! Tuolla oikeanpuolisessa kylkirakennuksessa ne ovat, alakerrassa juuri ison salin vieressä; sinne rynnäkkö on tehtävä. Lyökää akkunat puhki, niin meidän ei tarvitse ensinkään rynnätä oville.
Vielä ei kukaan totellut tätä kehoitusta, mutta vaikutuksetta ei se jäännyt. Ei mikään ole huikentelevampaa ja älyttömämpää kuin hurjistunut väkijoukko, joka on tottunut olemaan yhden ainoan nerokkaan henkilön johdatettavana. Koko melu ja meteli tähän asti kuitenkin oli ollut mieletöntä ja hajallista, eikä siis joutanutkaan käydä mihinkään pätevämpään hyökäykseen. Johtajan kättä ja neroa oli puututtu; nyt oli hän siellä ja samalla kuin hänen kätensä tarttuivat ohjiin, antoi hän joukolle täyden suunnankin. Nyt tiettiin missä vangit olivat; tie sinne tiettiin — tämäpä alotti vaaran vastuudesta.
Olli tällä hetkellä ei juuri huolinut, toteltiinko hänen käskyjään vai eikö. Hän oli avannut tien itselleen paltalle ja seisoi nyt hillittömän luontonsa täydellä vakavuudella ja ylpeydellä aivan nuoren isännän edessä ja jättiläis-vartalonsa näytti miltei päätä pidemmältä kaikkia muita. Hän näytti olevan luotu väkijoukkojen johtajaksi, ja harvinainen tarmonsa ja valloittava tahtonsa vaikutti siinä rajattoman kuuliaisuuden, ja vastoin kaikkia mitä oli tapahtunut ja kentiesi vielä oli tapahtuva, vallitsi hän heissä tänä hetkenä rajattomasti. Koko Artturin vastikään valloittama voitto oli nyt epätiedossa, miltei mitättömäksi tehty, ainoastaan tämän miehen ilmaantumalla, jonka vaikutus oli yhtä väkevä kuin isännänkin.
— Missä toverimme ovat? kysyi Hartonen uhkaavasti, astuen yhä likemmä. — Me tahdomme ne pois paikalla! väkivaltaa miehiämme kohtaan emme salli!
— Ja minä en salli, että koneeni hävitetään! keskeytti hänen Artturi kylmästi. — Olen panettanut heidät kiini, vaikka vaan olivat aseina toisen hallussa. Kuka on käskenyt käydä koneihin käsiksi?
Ollin silmät leimahtelivat voittoriemusta, hän oli edeltäpäin arvannut tuon lujuuden ja siihen rakentanut tuumansa. Tosin ei hän enään tarvinnut mitään tekosyytä tähän ryntäykseen, hän kun tahtoi mihin hintaan hyvänsä tyydyttää vihansa, mutta hänen joukkonsa, joka jo oli alkanut horjahtaa ja uhkasi kuin väkkärä kääntyä toisaalle, sepä olikin tekosyyn puutteessa; tässä oli syy horjuvaisia jälleen kiihoituttaa, ja vastustaja oli rohkea ja kopea kyllä antamaan hänelle siihen aihetta.
— En tarvitse vastata teidän edessänne mitään! huudahti hän pilkallisesti, ja paitsi sitä en annakaan puhuttaa itseäni tuolla mahtavalla äänellä. Vielä kerran antakaa pois vangit! Työmiehet vaativat sitä, muuten — silmänsä vahvisti uhkauksen.
— Vangit jäävät meidän talteemme, — vastasi Artturi liikahtamattomalla jäykyydellä, ja teillä, Hartonen, oikeastaan ei olekaan enään oikeutta puhua työmiesten nimessä: enemmän kuin puolet niistä ovat jo luopuneet teistä. Minulla ei ole teille enään mitään puhumista!