— Mutta olisipa minulla teille! ärjäsi Olli ihan silmittömänä, — toveriemme, perille! kiljasi hän, joukkoon kääntyen — kaatakaa maahan mikä vaan tiellenne asettautuu; perille käykäämme!
Etunenässä seisoen aikoi hän syöksähtää Berkowia vastaan ja tällä neuvoin antaa käskyn hyökäykseen muillekin, mutta ennenkuin ehti sitä tehdä, ennenkuin oli varma, josko joukko häntä tottelisi tahi pettäisi johtajansa, kuului ankara jyminä, joka pani koko seudun tärähtämään ja hurjan johtajankin malttamaan mieltänsä, samalla kuin muut seisoivat hengen salvannoissa hämmästyneinä. Oli kuin etäinen, kumahtava jyskähdys, joka tuntui tulevan maan syvyydestä, ja sitte kuului maan-alainen jylinä, jota kesti useita hetken aikoja; sittemmin seurasi kuolon hiljaisuus, ja sadottain kauhistuksesta kalvettuneita miehen kasvoja kääntyivät tehtaita kohden.
— Taivaallinen jumala! Tuo on kuuluva purnusta! Siellä on jotakin tapahtunut! sanoi Lauri hätäisesti.
— Tuo oli räjähdys! huusi yli-insinööri, joka noina viimeisinä vaarallisina hetkinä oli asettaunut porstuaan nuorempain tehtaan herrain ja koko läsnä-olevan virkamiehistön päähän, isännälle avuksi ollakseen jos siksi kävisi. — Joku onnettomuus on tapahtunut purnussa, herra Berkow. Meidän täytyy sinne!
Vielä vähän aikaa näytti säikähys rampauttavan kaikkia. Ei kukaan liikkunut paikaltaan; kehoitus olikin kamala. Juuri samana hetkenä, jona toinen puolue surmaten aikoi ryhtyä toisen valloittamiseen, kohtasi toinen surma heidän veljiään siellä syvyydessä ja kutsui heidät lujalla äänellä ryntäyksestä pelastus-työhön. Artturi oli ensimäinen, joka hoksasi miten asian laita oli.
— Purnulle! huudahti hän tehtaan virkamiehille, jotka olivat karanneet asunhuoneuksesta pihalle ja nyt seisoivat hänen ympärillään, ja hän antoi heille esimerkin rientäen tehtaalle kaikkein ensimäisenä.
— Purnulle! karjaisi Ollikin vuorityömiehille; mutta käskyä ei tarvittukaan, sillä koko lauma juoksi jo tulista kiirutta samalle suunnalle, johtaja etukynnessä; hän ja Berkow olivat ensimäiset, jotka melkein samaan aikaan ehtivät kaivoksille.
Mitään ulkonaisia merkkiä hävittävän elementin vaikutuksesta siellä ei vielä näkynyt; ainoastaan sakea savu-patsas, joka tuprusi kaivoksesta, todisti mitä oli tapahtunut, mutta puhuipa sekin tarpeeksi. Vähemmässä kuin kymmenessä minutissa oli koko edusta täpö-täynnä ihmisiä, joiden ensi alussa puhumaton säikähys nyt muuttui tuskan, kauhun ja toivottomuuden huudoiksi. Onpa jotakin kauhistuttavaa, mutta samalla ylentävää tämmöisessä suuressa onnettomuuden tapauksessa, joka ei ole lähtenyt ihmiskädestä, sillä miltei ainakin se pelastaa ihmisluonnon kunnian, siten että puhdistaa sen intohimoista, jotka muutoin himmentäen ja rumentaen siihen ryhtyvät. Yleisen mielialan muutos tapahtui tässä niin äkisti, niin salaman nopeudella, ettei enään näyttänytkään olevan sama joukko, mikä vielä vähän aikaa sitä ennen piiritti huonetta, uhaten raivolla ja hävityksellä, kentiesi murhallakin, sentähden ettei heidän hurjia vaatimuksiaan täytetty. Kina, tora ja kuukausia kestänyt viha, kaikki katosi ja tuo ainoa pelastamisen ajatus sai vallan; tähän pelastukseen tunkeili vuorenlohkojia ja insinöörejä, ystäviä ja vihollisia, ja hurjimmat rauhanrikkojat olivat innokkaimmat kaikista. Vielä tunnin aikaa tätä ennen olivat ne uhkaamalla ja väkivallalla ahdistaneet tovereitansa, ja olisivat heidät murhanneetkin, jollei juuri johtajan isä olisi työväkeä johtanut; ja nyt kun samat toverit olivat vaarassa, nyt olisi jokainen heistä pannut henkensä alttiiksi pelastakseen heitä — tuo kauhistuttava muistutus oli vaikuttanut hyvää.
— Peräytykää! huusi Artturi järjettömälle, paikalle tunkeilevalle väkijoukolle. Vielä ette te voi mitään tehdä. Te vaan estätte insinöörejä. Ensin täytyy nähdä kuinka ja mistä meidän on pääseminen aukkoon. Päästäkää insinöörit tulemaan!
— Päästäkää insinöörit tulemaan! huusivat ensimmäiset; huutoa jatkettiin pitkin riviä, ja tiheään tunkeutuneessa joukossa aukesi hetikohta leveä tie yli-insinöörille, joka allensa kuuluvain virka-miesten ohessa oli saapuvilla; ne tulivat vastakkaiselta puolelta.