— Kuuleppas poikaseni, eikö sinulla olekkaan silmiä päässäsi, vai etkö tahdo tietää sitä? Mutta ethän ole koskaan huolinut naisista, ja sen tähden viime lopulla ei ole kumma, ettet lainkaan ymmärrä heitä.
— Mitä minun siis olisi ymmärrettävä? kysäisi nuori mies tärkeämmin.
Isä otti piipun suustansa ja puhalsi aika savun ilmaan.
— Että Martta pitää sinusta, vastasi hän tuiki lyhyesti.
— Marttako? Minustako?
— Luulenpa tosiaankin, ettei hän vielä tiennytkään siitä mitään? sanoi purnumestari täydesti kummastellen. Se pitää hänen vanhan isänsä ensinnä hänelle kertoa. Mutta se tulee siitä, että pistetään nenä semmoiseen, mikä vaan päätä huimaa. Jumala nähköön, Olli, kylläpä jo olisi aika, että heittäisit nuo muut hommat hornaan menemään ja ottaisit kelpo vaimon, joka saattaisi sinut parempia ajattelemaan.
Olli loi silmänsä puiston varjoksiin, ja ne muuttuivat taas yhtä synkeiksi kuin ennenkin.
Sinä olet oikeassa, isä, sanoi hän pitkään, jopa olisi aika!
Isä oli oudosta kuulosta piippunsa pudottaa.
— Poikani, sepä oli ensimmäinen viisas sana sinulta minun kuulleni. Joko viimein toki olet tullut järkeen. No onpa jo tosiaankin aika! Olethan jo vuosia sitte kyennyt vaimon elättämään, etkä löydä mistään kauniimpaa, ripeämpää ja mielevämpää tyttöä kuin Martta on. Kuinka iloinen olisin, jos teistä molemmista tulisi avio-pari, sitä en tarvitse sanoa. Mietipä todellakin sitä asiata itseki!