— Nuori mies oli kavahtanut seisomaan ja astui kiivaasti edestakaisin.
— Ehkäpä kyllä olisi parasta! Loppu tästä tulla pitää, se on välttämätöntä! Sen olen vasta tänäpänä huomannut —, jota pikemmin siis, sitä parempi!
— Mitä tarkoitat? Mistä pitää loppu tulla?
— Ei mistään, isä, ei mistään. Mutta sinä olet oikeassa; kun minulla kerta on vaimo, silloin tiedän mihinkä ajatusteni pitää kuulua. — Luulet siis Martan pitävän minusta?
— Mene ja kysy häneltä itseltään! sanoi purnumestari naurahtaen. Luuletko että yhä pitäisin tyttöä talossani, jos hän toista haluaisi? Ei häneltä kosijoita puutu. Kyllä tiedän kutka häntä haluaisivat, ja Lauri on jo vuoden päivät nähnyt turhaa vaivaa. Hän ei ole vielä suostumusta saanut; sinä saat sen tänä päivänä, jos tahdot; siitä saat olla varma.
Olli kuulteli hartaalla mielihalulla, mutta niin miellyttävää kuin tämä puhe olikin, hänen kasvonsa eivät osoittaneet mitään onnellisuutta eikä tyytyväisyyttä. Näyttipä siltä kuin hän väkisin tahtoisi tukahuttaa sydämmessään raivoavia, ristiriitaisia tunteita, mitkä eivät sallineet hänen päästä mihinkään päätökseen, ja jotakin hurjamaista ja tempovaista oli niinikään siinä äkisti leimahtavassa päättäväisyydessä, millä hän kääntyi isänsä puoleen.
— Noh, hyvä, jos luulet, etten saa rukkasia, niin — niin menen
Marttaa puhuttelemaan.
— Nytkö heti? kysyi purnumestari hämmästyneenä. Mutta, Olli, noin päätähavin ei ole tapa kosia, kun neljännes-tuntia sitä ennen asiata ei ole ajateltukaan. Mieti ensin asiata.
Olli nyykäytti ruumistaan malttamattomasti.
— Mitä hyvää pitkästä odotuksesta on? Minun täytyy tietää, millä kannalla asia on. Antakaa minun mennä, isä!