Isä pudisti päätänsä tälle pikaiselle päätökselle, mutta ei tahtonut estääkään poikaansa menemästä. Sydämensä ilossa hän ei juuri huolinut, jos tämä näin hartaasti haluttu yhdistys solmitaan vähän oudolla tavalla; hän päätti päinvastoin jäädä huoleti sinne ulos, jotta nuorukaiset siellä sisällä saisivat rauhassa sopia keskenään, sillä hän tunsi Ollin siksi, että tiesi ajattoman sekaannuksen asiaan pilaavan kaikkityyni.
Sukkelasti, niinkuin ei tahtoisi eikä tohtisi silmänräpäyksenkään aikaa ajatella asiata, oli nuori mies sillä aikaa pistäytynyt porstuaan ja aukaissut tuvan oven. Martta istui pöydän ääressä, muuten uutterat kädet työttöminä polvilla; hän ei katsahtanut sisään astuvan puoleenkaan eikä näyttänyt mitään huolivan siitä, että Olli seisahtui juuri hänen tuolinsa viereen; mutta sitä selvemmin näki Olli, että Martta oli itkenyt.
— Oletko vihassa minulle, Martta, että taas pikastuin. Siitä olen pahoillani — minkä tähden noin katsot päälleni?
— Sentähden, että tämä on ensi kerta kun siitä olet pahoillasi. Muulloin et ole koskaan huolinut, miten mikin asia minulle tuntuu, ja sama se voi olla sinusta tänäkin päivänä.
Ääni kuului kylmältä ja poistavaiselta, mutta Olli ei antanut itseään säikytellä. Isän ilmoitus lienee voimallisesti vaikuttanut hänen uppiniskaiseen luonteesensa, sillä äänensä helähti tavattoman lempeältä, kun hän vastasi:
— Tiedän kyllä olevani melkoista huonompi muita, mutta sitäpä en nyt auttaa voi. Saat nyt ottaa minun semmoisena kuin olen, ja kentiesi voit tehdä minusta paremman.
Tyttö oli jo ensimmäiset sanat kuultuaan hämmästyneenä katsahtanut ylös, ja tottapa Ollin kasvoissa oli jotakin tavatonta, sillä tyttö liikahti yhtäkkiä, noustaksensa seisaalle. Olli piti hänestä kiini.
— Jää tänne, Martta! Minä tahdon puhutella sinua, minä tahdon puhutella sinua! — Noh, pitkiä puheita en osaa pitää eikä niitä meidän välillä tarvitakaan. Me olemme serkukset ja olemme jo monta vuotta asuneet tässä talossa; sinä tiedät paraiten minkälainen olen, ja sinä tiedät myös, että aina olen pitänyt sinusta, vaikka pikku-kinastusta on ollut välillämme — tahdotko ruveta vaimokseni, Martta?
Tämä kosiminen oli niin kiivasta, rajuista ja väkinäistä, kuin kosijan oma luonnekin oli. Hän vetäisi pitkään henkeänsä, ikään kuin näillä ratkaisevilla sanoilla joku taakka olisi pudonnut rinnastansa. Martta istui vielä liikkumattomana hänen edessään; hänen muuten kukoistavat kasvonsa olivat muuttuneet kalman kalpeiksi; mutta hän ei epäröinyt eikä viipynyt silmänräpäystäkään, ennenkuin hiljaisella, puolimasennetulla äänellä tuota pikaa vastasi: en.
Olli ei luullut oikein kuulleensakaan.