— Etkö?
— En, Olli, en tahdo! toisti Martta vakaasti. Nuori mies oikaisi itsensä loukkautuneena suoraksi.
— Noh, siispä koko puheeni meni hukkaan. Isä on siis erehtynyt ja samoin minäkin. Ei vahinkoa mitään ole tapahtunut, Martta!
Miehuullisen uljuutensa puolesta tästä lyhyestä kiellosta ylen loukkauksissaan oli hän juuri tuvasta lähtemäisillään, kun silmäys Martan puoleen pakoitti hänen vielä viipymään. Martta oli noussut seisomaan ja tarttunut tuolin selkäimeen molemmin käsin, ikään kuin sillä varotakseen itseänsä. Ei sanaakaan vastaukseksi tahi selitykseksi tullut hänen huuliltaan, mutta huulensa vapisivat niin ankarasti ja kalpeissa kasvoissa värähteli niin sanomaton tuska, että Olli alkoi aavistaa, isän ainakin olevan oikeassa.
— Minä luulin sinun pitävän minusta, Martta! sanoi hän hienosti ja nuhtelevaisesti.
Martta pyörähti kiivaasti hänestä pois ja peitti kasvonsa käsillään, mutta Olli kuuli ikäänkuin vaivoin pidätetyn nyyhkytyksen.
— Minun olisi pitänyt ymmärtää, että olen sinulle kovin kova ja kiivas. Sinä pelkäät sitä ja ajattelet, että häiden jälkeen kävisi vielä pahemmin; — Laurista, joka kaikissa tekee tahtosi mukaan, varmaan saat paremman miehen.
Martta pudisti päätänsä ja kääntyi nyt verkalleen hänen puoleensa.
— En pelkää sinua, vaikka kyllä monesti olet kova ja kiivas. Tiedänhän, ettet voi siihen mitään, ja minä olisin ottanut sinun semmoisena kentiesi mielellänikin. Mutta semmoisena kuin nyt olet, Olli, en sinua tahdo, semmoisena kuin olet ollut aina siitä päivästä kuin - armollinen rouva tuli tänne.
Olli hypähti; kasvonsa leimahtivat yhtäkkiä punaisiksi. Hän mieli ärjähtämään, hän tahtoi kiivaasti komentaa häntä pitämään suunsa kiini, mutta ei hän saanut sanaakaan suustansa.