— Eno luulee, ettet huolikaan kenestäkään, sinulla kun on aivan toisia ajatuksia päässäsi, jatkoi Martta yhä intoisemmin — niinpä aivan toisia ajatuksia! Et ole koskaan huolinut minusta ja nyt tulet yhtäkkiä ja tahdot minua vaimoksesi! Tottapa tarvinnet jonkun, joka karkottaisi nuo ajatukset, vai kuinka, Olli? Ja siihen on ensimäinen paras tarpeeksi hyvä, siihen olen minä kyllin hyvä? Mutta niin pitkälle ei ole vielä tultu, että minä siihen kelpaan.
Ja jos olisinkin pitänyt sinun kaikkea muuta maailmassa rakkaampana, ja vaikka henkeni menisi siitä, että minun täytyy luopua sinusta, — niin ennen Lauri, ennen kuka muu hyvänsä, kuin sinä!
Hirmuinen oli se kiihko, minkä tämä muuten niin tyvenmielinen tyttö nyt osoitti. Myrskyn, minkä Olli oli hänessä nostattanut, olisi pitänyt näyttää Ollille, kuinka syvälle hän oli tunkenut Martan sydämeen; kentiesi hän sen havaitsikin, mutta ei se haihduttanut synkeyttä hänen otsaltaan, eikä myöskään sitä hohtavaa kasvojen punaa, mikä jokaisesta Martan sanasta kävi yhä tummemmaksi. Hänellä ei ollut vastausta Martan sanoihin, ja kun Martta nyt hyrähti ankarasti itkemään, silloin seisoi hän äänetönnä hänen vierellään, kykenemättä sanallakaan häntä lohduttaa tahi rauhoittaa. Näin kului useita minuuteja tuskallisessa äänettömyydessä. Martta kumartui pöytää vasten, pää käsivarrella peitettynä. Ei muuta kuulunut kuin hänen tempovaiset nyyhkytyksensä ja vanhan seinäkellon yksitoikkoiset napsutukset. Viimein Olli kallistui hänen puoleensa, äänensä ei ollut enään karkea ja kova, mutta ei lempeäkään; se ilmaisi ainoastaan mielikarvautta.
— Jääköön nyt asia tähän, Martta! Minä ajattelin, että asiat paranisivat, jos sinä olisit apunani; kentiesi ne vaan pahenisivat, ja sinä olet aivan oikeassa, kun et tahdo uskaltaa yritystä. Asia jääpi siis välillämme entiselleen.
Olli meni tiehensä ilman sen enemmittä jäähyväisittä; mutta kynnykselle seisahtui hän vielä kerran ja katsahti takaisin Martan puoleen. Martta ei nostanut päätänsä, ja Olli astui liukkaasti ulos.
— Noh? kysäsi purnumestari intoisesti, astuen häntä vastaan. Noh? kertoi hän verkkaisemmin, sillä pojan kasvot eivät osoittaneet onnellista kosijata.
— Se oli turhaa yritystä, isä! sanoi Olli hiljaa. Martta ei tahdokaan minua ottaa.
— Eikö tahdokaan sinua? Sinua! huudahti vanhus, äänellä, niin kuin olisi saanut kuulla mitä uskottomimman asian maailmassa.
— Ei! Ja älkää nyt kiusatko häntä paljoilla kysymyksillä ja puheilla asiasta; hän kyllä tietää, minkätähden hän on antanut minulle rukkaset, ja minäkin sen tiedän; sentähden kolmannen ei tarvitse asiaan sekauta. Ja antakaa minun nyt mennä, isä; minun täytyy mennä tieheni.
Äkkiä, ikäänkuin tahtoen välttää sen enempää haastelemista, riensi nuori mies tiehensä; purnumestari tarttui piippuunsa molemmin käsin ja milt'ei ollut vihansa vimmassa sitä kenttää vasten musertaa, saadaksensa sillä vihansa haihtumaan.