— Onko mahdollista ymmärtää naisten luonnetta! Olisinpa pannut pääni panttiksi siitä, että tyttö pitää häntä rakkaana, ja nyt laskee hän hänet rukkasinensa menemään, ja Olli — enpä olisi uskonut pojan niin pahaksensa sitä panevan. Hän näytti niin perin hävinneeltä ja pakeni pois kuin hullu; mutta ei hän koskaan anna minulle selitystä, sen verran tunnen hänen, eikä Marttakaan tee sitä.
Purnumestari alkoi kiivaasti kävellä edes ja takaisin pienessä puutarhassaan, kunnes raivonsa asettui ja hän malttoi mielensä. Ja mitäpä asiaan voitiinkaan? Väkisin pakoittaa nuorukaisia yhteen, jos eivät tahtoneet, sitä eihän voitu, ja mitään hyötyä ei siitäkään ollut, että vaivattiin päätänsä kysymyksellä, minkä tähden he eivät tahtoneet. Syvästi huoaten vanhus sanoi hyvästi mielituumalleen; sillä pakoittaa heitä ei käynyt laatuun.
Vielä seisoi hän surullisissa ajatuksissaan, kun näki nuoren Berkow herran astuvan tiellä, joka kulki hänen tupansa sivutse, puiston takapuolelle. Artturi näytti olevan portteihin tutustuneempi kuin hänen vaimonsa oli ollut; hän veti jo taskustaan avaimen, joka sopi siihen niin väkinäisesti avattuun lukkuun. Purnumestari tervehti nöyrästi ja kunnioittavasti sivu-menevää nuorta perillistä; tavallisessa välinpitämättömyydessään tämä tuskin loi silmiään syrjään, tervehti ylhäisesti huolettomalla nyökäyksellä, jonka arvattavasti piti merkitä kiitosta, ja aikoi astua eteenpäin. Tuskallinen tunto riuhtaisi vanhuksen kasvoja; hän seisoi yhä lakki kädessä ja katsoi hänen jälkeensä hiljaisella, surullisella katsannolla, joka näytti sanovan: "Tuommoinenko sinusta siis on tullutkin!"
Joko nyt Artturi lienee nähnyt tuon katsannon, taikka että hänellä nyt vasta johtui mieleen, että se oli hänen lapsuuden ystävänsä ja leikkitoverinsa, joka seisoi hänen edessään, hän seisahtui yhtäkkiä.
— Noh, katsopas, eikö se ole Hartonen! Kuinka voitte?
Veltolla, huolettomalla tavallaan ojensi hän hänelle kättä ja näytti vähän närkästyvän, kun purnumestari ei heti kohta tavannut sitä; mutta purnumestarille ei ollut moneen vuoteen semmoista ystävällisyyttä osoitettu; hän viipyi siis ottamasta häntä kädestä, ja kun se viimein tapahtui, niin vienosti ja varovasti, kuin jos pelkäisi tuon hienon valkoisen käden vahingoittuvan hänen kovassa kourassaan.
— Kiitän! minä voin joksikin hyvästi, herra Artturi — suokaa anteeksi: herra Berkow, aioin sanoa.
— Sanokaa vaan Artturiksi, sanoi nuori mies huoleti. Te olette siihen enemmin tottuneet ja minä kuulen teiltä sen nimen kernaammin kuin minkään muun. Siis olette tyytyväinen, Hartonen?
— Olenpa niinkin, Jumalan kiitos, herra Artturi. Minulla on mitä tarvitsen. Vähän huolta ja surua tietysti on joka talossa, ja minulla on sitä nyt lasteni vuoksi — mutta eipä nyt muuta olekaan.
Purnumestari näki kummastuksekseen nuoren herran astuvan likemmä ja laskevan molemmat kätensä säleaidalle, ikäänkuin aikovan käydä pitempään puheesen.