— Aatelis-arvosta luopumisesta, jos se minulle tarjottaisiin — niin on, herra parooni!
Windeg nyt kokonansa joutui hämmille, mikä varmaan ei usein hänelle tapahtunut.
— Noh, sitte täytyy minun kumminkin pyytää teitä sanomaan syyn tähän lauhkeimmasti sanoen eriskummalliseen kieltämiseen. Olenpa oikein halukas kuulemaan.
Artturi käänsi silmänsä vaimoonsa, jonka poskille sanansa olivat nostaneet heleän punoituksen. Heidän silmäyksensä yhtyivät toisiinsa ja viipyivät hetkisen aikaa toisissaan, mutta ei näyttänyt vaimon silmäys vaikuttaneen miehessä suurta myöntyväisyyttä, sillä äänensä vivahti hyvin tuntuvasti ynseydelle, kun vastasi:
— Eriskummallisuus ei liene niinkään hylkäyksessäni kuin tarjouksen laadussa. Jos aatelisuus olisi annettu isälleni niistä ansioista, joita hänellä kieltämättä on teollisuudessa, niin minäkin olisin sen vastaanottanut perintönä häneltä. Kunnian osoituksena se on, sekin niinkuin moni muu, ja semmoisena se on arvossa pidettävä. Vaan hänelle ei ole nähty hyväksi suoda tätä kunnian osoitusta, ja minä tietysti en ole se, joka otan punnittaakseni niitä "luuloja", jotka voivat esteenä olla; mutta omasta puolestani en saata ensinkään vaatia semmoista kunnian osoitusta ja katson sen tähden paraaksi, ettemme yllytä pääkaupunkilaisten luuloa siitä, että yhdistys Windegin sukuun välttämättömästi pitää tuoda aatelisen nimen seurassaan.
Hän oli aivan huolettomasti lausunut nämä viimeiset sanat ja kuitenkin Eugenia vihoissaan puri huuliaan; hän tiesi niiden tarkoittavan häntä yksistään. Tahtoiko siis Artturi irtauttaa issensä kaikesta, mikä vielä antoi Eugenialle oikeuden ylenkatsoa häntä? ja kumminkin Eugenialla nyt oli enemmin kuin milloinkaan halua sitä tekemään.
— Näynpä tosiaankin erehtyneen niissä suhteissa, jotka saattivat teidät hakemaan tätä yhdistystä, sanoi parooni pitkästi — ja minä saan tunnustaa, etten ollenkaan teidän puoleltanne odottanut näitä puolustuksia, jotka lienevätkin uudempaa syntyä, sillä ennen naimistanne näytitte pikemmin olevan vastapuolista mieltä.
— Ennen naimistani! — Sanomattoman karvas myhäily liikkui Artturin huulilla. — Silloin en vielä laisinkaan tiennyt, mitenkä teidän seuroissanne, herra parooni, minua ja suhteitani arvosteltiin. Sittemmin on se sangen surkuttelemattomalla tavalla minulle ilmoitettu, eikä siis pitäisi teitä hämmästyttää, jos minä luovun niissä liikanaisena kuokkavierana olemasta.
Eugenian sormet puristivat niin kovasti vastikään astiasta ottamaansa ruusua, että tämän hennon kukkasen kävi samaten, kuin äskettäin hänen viuhkansa Artturin kädessä; se putosi katkenneena laattialle. Artturi ei sitä havainnut. Hän kääntyi Eugeniaan miltei selin, siinä kun seisoi kääntyneenä isälle, joka katseli häntä niin kuin ei oikein tietäisi, oliko se todellakin vävynsä, joka seisoi hänen edessään.
— Minä tietysti en tiedä aavistaakaan, kuka on teille antanut nämä kaiken puolin liioitellut ilmoitukset, vastasi hän vakaisesti,— mutta minun täytyy pyytää, että tässä asian haarassa otatte Eugeniankin lukuun. Seuroissa, missä hän arvattavasti tulevana talvena tulee olemaan pääkaupungissa, hänen — suokaa anteeksi, herra Berkow — ei käy kantaminen tuota alhaista nimeä: se ei kuulunut isänne eikä minun tarkoituksiin.