Hän riensi Artturin jälkeen, jota vastoin Windeg palasi salonkiin, jossa tyttärensä ankarassa mielen liikutuksessa tuli häntä vastaan.
— Mitä olet saanut kuulla, isä? sanansaattajan kasvot puhuivat enemmästä kuin haavoista. Mitä on tapahtunut?
— Pahinta! vastasi parooni maseutuneena. — Me olemme vastikään toki kovasti syyttäneet sitä miestä, Eugenia; nyt on vihasta meidän ja hänen välillä tullut loppu — kuolema on ratkaissut riidan!
* * * * *
Ensi viikko surulliselle juhlallisuutene oli mennyt, mutta painava synkeys, mikä täyttää kunkin murhekodon, ei ollut poistunut, vaan kävipä vielä raskaammaksi kun oli päästy kaikesta levottomuudesta, mikä oli seurannut kaikista näistä järjestelyistä, surun osoituksista ja vieraitten vastaamisista. Ulkonaisesta osanottamisesta todistuksia ei puuttunut. Berkowin asema, tuttavuudet ja liittämykset tekivät hänen kuolemansa merkilliseksi tapaukseksi. Ruumiin saatto, johon tietysti kaikki tehtaan virkamiehet ja vuorilaitosten työmiehet olivat liittyneet, oli ollut loppumaton. Mahdoton paljous kutsumus-kortteja ja kirjeitä täytti nuoren perillisen kirjoituspöydän, ja vaimonsa luona kävivät kaikki paikkakunnan herrasnaiset. Kummallekin osoitettiin kaikkea mahdollista huomaavaisuutta, osoitettiin senpä mieluummin kuin tässä ei tullut kysymykseen turhain luuloin voittamisesta, kuten parooni niin periviisaasti oli lausunut. Ei kellekään käynyt tämä kuolemantapaus erittäin sydämelle, kenties ei ainoalle pojallekaan, jonka hyväksi ainoasti vainaja kumminkin oli tehnyt niin paljon; sillä työläs on rakastaa, missä ei laisinkaan kunnioitusta ole. Muuten oli vaikea arvata, oliko isän kuolema koskenut Artturi Berkowiin syvälle, vaiko vaan pinnalle. Joka näki hänen touhunsa ja toimensa muiden parissa, uskoi kyllä jälkimäisen kohdan, ja yhtähyvin oli hänestä tuon surullisen tapauksen jälkeen tullut ankaran vakainen ja miltei luoksepääsemätön kaikille, paitsi niille, joiden kanssa hänen oli välttämättömästi seurasteleminen. Eugenian mielen tyyneys ei voinut ketään kummastuttaa, joka oli likemmin tutustunut asian haaroihin. Hänessä, samoin kuin hänen isässään, katosi Berkowin kuoltua kaikki viha häntä kohtaan; muusta tunteesta ei koskaan ollut kysymystäkään — ja valitettavasti asianlaita oli samainen monen muun suhteen; sillä aivan monella oli ollut syytä siihen.
Insinöörejä ja työmestareita oli tämän onnen nostattaman miehen pönäkkä ja törkeä käytös kovin usein loukannut; heidän oppinsa ja taitonsa hän arvostelikin ainoastaan kauppatavaraksi, jota hän maksamalla saisi niin paljon kuin tahtoi — kuin että he nyt kaipaisivat mokomaa esimiestä, joka piti arvossa, ei heidän luonnettaan, ei kunnollisuuttaan eikä taitojaan, vaan ainoastaan heidän mahdollisimman suurinta kelpaavaisuuttaan hänen hyödyksensä. Vielä pahemmin oli asianlaita työmiehissä. Heissä vallitsi täydellinen huolimattomuus, jossa ei voinut keksiä pienintäkään säälimistä eli osanottavaisuutta. Berkow oli kuitenkin, vastoin kaikkea mitä muuten taittiin hänestä sanoa, ollut teollinen nero ensimäistä lajia. Hän oli köyhyydestä ja alhaiselta asemaltaan kohonnut melkeän korkealle, oli aikaan saattanut laitoksia, jotka laajuudessa vetivät vertoja maan etevimmille, ja hankkinut itselleen aseman, jolla olisi voinut olla tuhansille ihmisille siunaukseksi. Siunaukseksi hän ei kumminkaan ollut; hän ei tahtonut olla. Sentähden välttämättömästi hänen muistoonsa kiintyiki se ajatus, mikä hänen kuolemansa jälkeen huomattiin koko hänen ympäristössään ja kaikissa hänen laitoksissaan, tuo kenenkään mainitsema, mutta kaikkein omistama: Jumalan olkoon kiitos!
Mihin määrään perintö semmoisen elämän ja semmoisen kylvön jälkeen todella oli niin kadehdittava, kuin näytti, jääköön sanomatta. Oli miten oli, niin tämä perintö vieritti kokonaisen taakan tehtäviä nuoren perillisen hartioille, joihin tehtäviin hän yleisen arvelun mukaan, oli perin kykenemätön. Tosin oli hänellä kaikenlaisia ammattimiehiä, päällysmiehiä ja edesvastauksen alaisia ympärillään; mutta jota enemmin hänen isänsä oli osannut pitää heitä kaikkia tahtonsa alaisina ja totuttaa heidät johtoonsa, sitä enemmin nyt isännän kättä ja silmää kaivattiin, kaivattiin isäntää itseäkin. Nyt piti pojan ottaa ohjat käteensä, ja jo ennen sen tehtyään täytyi hänen pitää hyvänään se arvelu tahi pikemmin päättämys, jota kaikkein hänen alamaistensa nureksumiset osoittivat. Nämä olivat jo yksimieliset siitä, että hän olisi mitättömäksi luettava.
Neuvoittelusalissa olivat kaikki virkamiehet odottamassa nykyistä esimiestä, joka oli käskettänyt heidät sinne täksi tunniksi. Mutta joka vaan olisi nähnyt näiden herrain neuvontietämättömät, levottomat ja osaksi huolestuneet kasvot, olisi huomannut, että tässä oli kysymys jostakin muusta kuin ainoastaan tapamuotoisesta tervehdyksestä ja esittelystä.
— Tämäpä kova oli! sanoi tirehtööri Sihvoselle, joka vastikään oli tullut pääkaupungista. Pahin, mikä ylimalkain taisi tapahtua! Jo kauan olemme tienneet, että he keskenään neuvoittelevat ja tuumivat, ja samoinhan asianlaita on kaikissa lähisissä tehtaissa. On nähty kinan lähenevän, on käyty toimiin ja puuhiin sitä vastaan, mutta että sen nyt jo piti tulla, juuri tällä hetkellä! Se saattaa meidät kokonaan heidän valtoihinsa.
— Hartonen on hyvästi aikansa valinnut, sanoi yli-insinööri tuimasti. Hän tietää hyvin kyllä mitä tekee, kun astuu yksinään etukynteen, ilman toisitta tehtaitta. Esimies kuollut, kaikki työt seisahtuneet ja epäjärjestyksessä, perillinen kykenemätön tarmokkaasti asioihin käsiksi käymään — silloin tulee hän vaatimuksineen! Aina olen sanonut sen teille, tuo Hartonen on meille nuoli lihassa. Työmiehet ovat hyviä, eikä sovi heitä moittia, jos he viimein vaativat jotakin vakuutta hengelleen purnussa ja välttämättömimpiä elämän tarpeita. He ovat kauan kyllä kestäneet rasittavia suhteita ja ovat niinikään tehneet järjellisiä vaatimuksia, joihin käy myöntäminen. Mutta mitä he tahtovat määrätä meille tämän johtajan kautta, sehän menee yli kaiken terveen järjen, sehän on täydellistä kapinaa kaikkia oloja vastaan.