— Mutta nytpä onnettomuudet häntä ahdistavat! Toinen kolaus ottaa kun toinen jättää! virkahti Wilpponen, joka jalomielisellä suuttumuksella otti poissa olevaa puoltaaksensa; väkevämpikin voisi sortua.
— Niin teillä on aina surkuttelemusta heikkoudelle, pilkkasi häntä
yli-insinööri. Viime viikolla te puolustitte jyrkästi voimallista.
Herra Hartonen sai silloin iloita erinomaisesta ystävyydestänne.
Vieläkö nytkin haaveksitte mitään hänen uroudestansa.
— En, taivaan tähden! sanoi Wilpponen, miltei inhostuen. Minä oikein kauhistun sitä miestä, ainakin — herra Berkowin kuolinhetkestä alkaen!
— Minä niinikään, sanoi yli-insinööri lyhyesti, ja niinpä luulen meidän kaikkeinkin tekevän. Onpa kauheata, että meidän täytyy juuri hänelle näyttää voimattomuuttamme, mutta kun ei ole todistajia, on paras olla vaiti. — Luuletteko tosiaankin ilkeyttä mahdolliseksi? kysyi Sihvonen, alentaen äänensä.
Tirehtööri kohautti olkapäitään.
— Tutkinto on vaan vahvistanut sen tosi-asian, että köydet katkesivat Ne ovat voineet katketa itsestään, mutta onko se niin ollut, sen tietää Hartonen yksinään. No niin, tutkinto ei ole saattanut mitään valkeuteen, ja jos joku toinen olisi ollut johtajana, niin epäluuloa tosin ei olisi syntynyt. Se mies voi vaikka mitä!
— Mutta ajatelkaapas, eikö hän antautunut suurimman hengenvaaran alttiiksi. Hypäys mikä pelasti hänen, oli ihka hengen uhan työ, jota ei yksi kymmenestä olisi koettanut, ja joka ei toiselle olisi onnistunutkaan. Hän sai olla valmis itse syöstymään syvyyteen ja rusentumaan.
— Huonosti tunnette Hartosen, sanoi yli-insinööri, päätä pudistaen, jos luulette häntä silmänräpäyksenkään aikaa arveluttavan panna henkensä alttiiksi, jos hän tahtoo yrittää jotakin, jossa henki vaaraan joutuu. Olittehan paikalla, kun hän heittäytyi hevosten eteen. Sillä hetkellä hänen mielensä oli pelastaa, ja jos hän tahtoo pahaa tehdä, niin hän varsin vähän huolii siitä, että hänen oma henkensä on vaarassa. Siinäpä juuri sen miehen kauheus onkin, ettei hän huoli itsestään eikä muista, vaan hätätilassa uhraisi itsensäkin, jos —
Hän vaikeni yhtäkkiä, sillä siinä hetkenä astui nuori isäntä huoneesen. Artturi oli suuresti muuttunut, synkkä murhepuku teki hänen aina kalpeat kasvonsa vielä kalpeammiksi, ja otsa ja silmät osoittivat ettei hän viimeisinä öinä paljon ollut levähtänyt; kuitenkin vastasi hän tyvenesti tehtaan herrain tervehdykseen ja astui heidän keskelleen.
— Olen antanut kutsua teidät, hyvät herrat, keskustellakseni kanssanne asioista, jotka isäni kuoltua ovat joutuneet minun huolekseni. Täällä on paljon järjestämistä ja parantamista enemmän kuin kenties aluksi uskoimmekaan. Minä olen, kuten tiedätte, tähän asti ollut kaukana tästä vaikutus-alasta, enkä tietysti voi niin pian siihen tutustua, vaikka näinä viime päivinä olen sitä koettanut. Odotan siis täysimmässä mitassa teidän hyvyyttänne ja mieltymystänne auttamaan minua. Minä olen pakoitettu vaatimaan paljon kumpaakin osaa, ja vakuutan teitä myös täydestä kiitollisuudestani.