Ja Legrand nousi vakavana ja juhlallisena ja toi minulle kovakuoriaisen lasikaapissa, johon se oli ollut suljettuna. Se oli kaunis kovakuoriainen ja siihen aikaan tuntematon luonnontieteilijöille — tietysti arvokas kappale tieteelliseltä näkökannalta. Lähellä selän yläpäätä oli kaksi pyöreätä mustaa pilkkua ja yksi lähellä alapäätä. Peitinsiivet olivat harvinaisen kovat, kiiltävät, aivan kuin kiilloitettua kultaa. Hyönteisen paino oli varsin huomattava, ja ottaen kaiken huomioon saatoin tuskin moittia Jupiteria hänen käsityksensä takia; mutta en millään voinut ymmärtää, mikä sai Legrandin yhtymään tähän käsitykseen.
»Lähetin sinua hakemaan», sanoi hän juhlallisella äänellä, kun minä olin lopettanut hyönteisen tarkastelemisen, »lähetin sinua hakemaan saadakseni sinun neuvojasi ja apuasi, kun rupeamme edistämään kohtalon ja kuoriaisen suunnitelmia…»
»Rakas Legrand», huudahdin minä keskeyttäen hänet, »sinä olet varmasti sairas, ja olisi parasta olla hiukan varovainen. Sinä menet vuoteeseen ja minä jään tänne muutamaksi päiväksi, kunnes tämä kohtaus on ohitse. Sinulla on kuumetta ja…»
»Koettele valtimoani», sanoi hän.
Minä koettelin, enkä totta puhuakseni huomannut vähimpiäkään kuumeen oireita.
»Mutta voit olla sairas, vaikkei sinulla olisikaan kuumetta. Anna minun nyt kerrankin määräillä. Ensiksikin sinä menet vuoteeseen. Sitten… »
»Erehdyt», keskeytti hän, »voin niin hyvin kuin saattaa odottaa tällaisen jännityksen vaivaamalta ihmiseltä. Jos todellakin tahdot minulle hyvää, niin lievennät tätä jännitystä.»
»Ja miten sen voin tehdä?»
»Hyvin helposti. Jupiter ja minä aiomme mennä tutkimusretkelle manteren kukkuloille, ja tällä retkellä me tarvitsemme sellaisen henkilön apua, johon voimme luottaa. Sinä olet ainoa, johon voimme uskoa. Onnistumme tahi emme — kiihtymys, jonka nyt huomaat minussa, häviää kokonaan.»
»Olen halukas auttamaan sinua kaikin tavoin», vastasin. »Mutta tarkoitatko, että tällä pirullisella kuoriaisella on jotakin tekemistä sinun retkesi kanssa?»