»Tietysti.»
»Silloin, Legrand, minä en voi lähteä niin järjettömään yritykseen.»
»Olen pahoillani — hyvin pahoillani — sillä meidän täytyy yrittää Jupin kanssa kahden kesken.»
»Kahden kesken! Mies on selvästi hullu! — mutta odotahan! — mitenkähän pitkä aika siihen kuluu?»
»Luultavasti koko yö. Me aiomme lähteä heti paikalla ja tulla takaisin joka tapauksessa auringon noustessa.»
»Ja sinä lupaat kunniasanallasi, että kun tämä päähänpistosi on ohi ja kuoriaisjuttu (hyvä Jumala!) johtanut tyydyttäviin tuloksiin, niin sinä palaat kotiin ja seuraat minun määräyksiäni ehdottomasti, aivan niinkuin lääkärin?»
»Kyllä, lupaan kyllä; ja lähdetään nyt, sillä meillä ei ole hiukkaistakaan aikaa hukata.»
Sydän raskaana seurasin ystävääni. Läksimme neljän tienoissa — Legrand, Jupiter, koira ja minä. Jupiter kantoi viikatetta ja lapioita. Hän tahtoi itsepäisesti kantaa kaikki — enemmän pelosta, niin minusta näytti, uskoa niitä herransa haltuun kuin mistään liiallisesta ahkeruudesta tai palvelushalusta. Hänen käytöksensä oli äärimmäisen jöröä, ja »se pirun lutikka» oli ainoa lause, joka pääsi hänen huuliltaan koko matkalla. Minun kantamuksenani oli kaksi sytyttämätöntä lyhtyä, kun taas Legrand tyytyi kuoriaiseen, jota hän kantoi sidottuna piiskansiiman päähän ja jota hän kulkiessaan heilutteli edestakaisin kuin mikäkin loitsija. Kun huomasin tämän viimeisen selvän merkin ystäväni mielenhäiriöstä, saatoin tuskin pidättää kyyneleitäni. Arvelin kuitenkin parhaaksi ainakin toistaiseksi mukautua hänen kuvitelmiinsa tai ainakin niin kauaksi, kunnes saattaisin menestyksellisesti ryhtyä tarmokkaampiin toimenpiteisiin. Sillä välin yritin, vaikkakin turhaan, urkkia häneltä retken tarkoitusta. Kun hänen oli nyt onnistunut saada minut mukaansa, näytti hän haluttomalta keskustelemaan mistään mitättömämmistäkään asioista eikä kaikkiin kysymyksiini suvainnut vastata muuta kuin: »Saadaan nähdä!»
Saaren päässä soudimme salmen yli pienellä veneellä ja päästyämme manteren puoleiselle ylävälle rannikolle jatkoimme matkaamme luoteiseen suuntaan, läpi aivan villin ja yksinäisen alueen, jossa ei ihmisjalan jälkiä näkynyt missään. Legrand opasti meitä epäröimättä, vain silloin tällöin hetkiseksi pysähtyen ottamaan suuntaa jonkinlaisista maamerkeistä, jotka hän ilmeisesti oli asettanut edellisillä käynneillään.
Tällä tavoin me vaelsimme parisen tuntia, ja aurinko oli juuri laskemassa, kun me saavuimme seutuun, joka oli suunnattoman paljon synkempi kuin mikään matkamme varrella. Se oli jonkinlaista ylätasankoa lähellä erään melkein luoksepääsemättömän vuoren huippua; vuori oli ylt'yleensä tiheän metsän peittämä, ja se oli siroiteltu täyteen valtavia kallionlohkareita, jotka näkyivät olevan irti kalliosta ja monissa tapauksissa estyivät vierimästä laaksoon vain niiden puiden takia, joita vastaan ne nojasivat. Syvät kuilut, joita halkeili joka suuntaan, tekivät näköalan vielä jylhemmän juhlalliseksi. Luonnon muovaama pengermä, jolle me kiipesimme, oli niin kokonaan orjantappuran peitossa, että ilman viikatetta olisi ollut mahdotonta tunkeutua eteenpäin; ja isäntänsä määräyksestä Jupiter rupesi raivaamaan meille tietä suunnattoman korkean tulppaanipuun juurelle; se kasvoi kahdeksan tai kymmenen tammen keralla tuolla tasanteella ja oli sekä majesteettisen kokonsa että lehvistönsä rehevien muotojen ja oksien valtavuuden puolesta komeampi niitä kaikkia ja myöskin jokaista muuta puuta, minkä milloinkaan olen nähnyt. Kun olimme saapuneet tämän puun luo, kysyi Legrand Jupiterilta, luuliko tämä voivansa kiivetä siihen. Ukko näytti vähän hämmästyvän kysymyksestä eikä kotvan aikaan vastannut mitään. Lopulta hän lähestyi tuota valtavaa runkoa, käveli hitaasti sen ympäri ja tutki sitä hyvin tarkasti. Lopetettuaan tarkastelunsa hän sanoi vain: