»Joo, massa, Jup kiipe joka puu hän näke.»
»Ylös sitten niin pian kuin mahdollista, sillä pian tulee liian pimeä.»
»Miten kauas ylös, massa?» kysyi Jupiter.
»Nouse ensin runkoa pitkin, ja sitten minä neuvon mihin suuntaan — ja kuulehan — odota! Ota tämä kuoriainen mukaasi.»
»Lutikka, massa Will! — Kultalutikka!» huusi neekeri. »Kiskoa ylös puu!
Piru vie, jos minä se teke!»
»Jos sinä, Jup, iso väkevä neekeri pelkäät koskea viattomaan pieneen kuolleeseen koppakuoriaiseen, niin voit pitää sitä tästä nuorasta — mutta ellet ota sitä mukaasi jollakin tavalla, niin minun on pakko murskata kallosi tällä lapiolla.»
»Mikä nyt hätä, massa», sanoi Jupiter ilmeisesti häpeissään aina myöntyväisyyteen asti; »aina tahto potki vanha neekeri. Minä laske vain leikki. Minä pelkä se lutikka! Mitä minä huoli se lutikka?» Hän tarttui varovaisesti nuoran äärimmäiseen päähän ja pitäen hyönteistä mahdollisimman kaukana itsestään valmistautui nousemaan puuhun.
Nuorena on tulppaanipuun, Liliodendron Tulipiferumin, Amerikan komeimman puun runko erittäin sileä ja varsin korkealle aivan oksaton; mutta sen vanhetessa kuori halkeilee ja käy epätasaiseksi, ja rungosta työntyy joukoittain lyhyitä oksia. Siksi kiipeämisvaikeudet olivat pikemmin näennäisiä kuin todellisia. Syleillen mahdollisimman tiukasti tuota valtavaa lieriötä käsivarsillaan, tarttuen käsillään epätasaisuuksiin ja hapuillen paljaille varpailleen tukea ulkonemista Jupiter, oltuaan kerran pari vähällä tipahtaa, keinottelihe ensimmäiseen suureen haaraan ja näytti luulevan, että pahin oli nyt ohi. Uhka oli tosin ohi, vaikka kiipeejä oli kuuden- tai seitsemänkymmenen jalan korkeudessa.
»Mikä tie minä nyt mene, massa Will?» kysyi hän.
»Kiipeä pitkin suurinta oksaa, — sitä, joka on tällä puolen», sanoi Legrand. Neekeri totteli häntä heti ja ilmeisesti aivan vähällä vaivalla; kiipesi yhä korkeammalle, kunnes hänen tanakasta ruumiistaan ei näkynyt vilahdustakaan sitä ympäröivän tiheän lehdikön läpi. Kotvan kuluttua ylhäältä kuului jonkinlainen hei-huuto.