»Ne ole viikate, massa, ja lapiot.»
»Aivan oikein, mutta mitä niillä tehdään täällä?» »Ne ole viikate ja lapio, massa Will käski osta kaupungista ja kasa raha piti minu maksa niistä.»
»Mutta mitä, kaiken salaperäisyyden nimessä, 'massa Will' aikoo tehdä viikatteilla ja lapioilla?»
»Ei minä tiedä. Ja paha minu viekön, jos hänkään tiedä. Mutta kaikki tule siitä lutikasta.»
Huomatessani, että oli mahdotonta saada mitään tyydyttävää selitystä Jupiterilta, jonka koko järki näytti olevan »sen lutikan» hämmentämä, minä astuin veneeseen ja panin purjeet kuntoon. Raikkaassa ja reippaassa tuulessa me pian jouduimme Fort Moultrien pohjoispuolella olevaan pieneen lahdelmaan, ja parin mailin kävely vei meidät majalle. Noin kolmen tienoissa iltapäivällä saavuimme perille. Legrand oli odottanut meitä kärsimättömästi. Hän puristi kättäni hermostuneen kiihtyneesti, mikä teki minut levottomaksi ja vahvisti entisiä epäluulojani. Hänen kasvonsa olivat aivan aavemaisen kalpeat ja syvälle vajonneista silmistä, loisti luonnoton kiilto. Tiedusteltuani hänen vointiaan kysyin paremman puheenaiheen puutteessa, oliko hän jo saanut sen kovakuoriaisen takaisin luutnantti G:ltä.
»Kyllä», vastasi hän punastuen kovasti. »Sain sen heti seuraavana aamuna. Ei mikään saisi minua eroamaan siitä kuoriaisesta. Tiedätkö, että Jupiter on aivan oikeassa sen suhteen.»
»Millä tavoin», kysyin epämiellyttäväin aavistusten valtaamana.
»Otaksuessaan, että se kuoriainen on puhdasta kultaa.» Hän sanoi tämän äärimmäisen vakavana, ja minun teki sanomattoman pahaa.
»Tämä kuoriainen tuo minun onneni», jatkoi hän riemuitsevasti hymyillen, »ja palauttaa perheeni varakkuuden. Onko sitten ihme, että pidän sitä arvossa? Koska kaitselmus on nähnyt hyväksi lahjoittaa sen minulle, niin tarvitsee minun vain käyttää sitä oikein ja minä pääsen sen kullan luo, jonka tienviittana se on. Jupiter, tuo tänne se scarabaeus!»
»Mitä, se lutikka, massa? Minä ei aio saada paha sen elukan takia — te täytyy otta se itse.»