»Mutta minähän sanoin, että se ei ollut vuohen kuva.»
»No, vohlan sitten — kai se yksiin vetää.»
»Vetää kyllä, mutta ei kokonaan», sanoi Legrand. »Olet kai kuullut eräästä kapteeni Kiddistä [Vohla on englannin kielellä kid. — Suom.]. Arvelin heti paikalla, että tuo eläimenkuva oli jonkinlainen puumerkki tai hieroglyfinen nimikirjoitus. Sanon nimikirjoitus, koska sen asema pergamentilla viittasi tähän suuntaan. Vastakkaiseen nurkkaan piirretty pääkallo merkitsi samaan tapaan jonkinlaista leimaa tai sinettiä. Mutta olin kovin pahoillani kaiken muun puuttumisesta — ei ollut sanoisinko — koppaa kuviteltuun soittimeeni — tekstiä aiheeseen.»
»Odotit kai, että löytäisit kirjeen tuon leiman ja allekirjoituksen välillä.»
»Jotakin siihen suuntaan, Totta on, että minua suunnattomasti vavisutti aavistus jostakin suuresta onnenpotkauksesta. Vaikea sanoa miksi. Ehkäpä se loppujen lopuksi oli pikemmin pelkkä toive kuin todellinen vakaumus; mutta uskotko, Jupiterin tyhmä hokeminen, että se lutikka oli puhdasta kultaa, vaikutti tavattomasti minun mielikuvitukseeni. Ja sitten tuo sarja sattumia ja yhdenmukaisuuksia — kaikki tämä oli totisesti ihmeellistä. Oletko huomannut, miten pelkkä sattuma oli, että nämä kaikki seikat tapahtuivat sinä ainoana vuodenpäivänä, jona on ollut tarpeeksi kylmä, jotta on tarvinnut sytyttää tulta takkaan, ja että ilman tulta tai koiran leikkimistä juuri sinä hetkenä, jona se hyökkäsi sisään, en ikinä olisi saanut nähdä pääkalloa enkä myöskään päässyt aarteeseen käsiksi?»
»Mutta jatkahan — olen kuolla kärsimättömyydestä.»
»No niin, olet tietysti kuullut monta juttua — tuhannen epämääräistä huhua rahoista, joita Kidd ja hänen miehensä ovat haudanneet jonnekin Atlantin rannikolle. Näissä huhuissa täytyy olla perustuksena jotakin todella tapahtunutta. Ja minusta se seikka, että huhut ovat voineet elää niin kauan ja jatkuvasti, näyttää todistavan vain, että haudattuja aarteita ei milloinkaan ole löydetty. Jos Kidd olisi haudannut ryöstösaaliinsa vähäksi aikaa ja sitten käynyt noutamassa ne, niin tuskinpa huhut olisivat voineet elää meidän aikoihimme aivan muuttumattomina. Huomaat, että tarinat kertovat vain aarteen etsijöistä, eivät aarteen löytäjistä. Jos merirosvo olisi noutanut rahansa, niin juttu olisi ollut lopussa. Minusta näytti, että jokin sattuma — sanotaanpa esimerkiksi paikkaa koskevien muistiinpanojen katoaminen — oli riistänyt häneltä löytämiskeinon ja että tämä vahinko oli joutunut hänen seuralaistensa tietoon, jotka puolestaan ehkä milloinkaan eivät olleet kuulleet, että aarre oli kätketty lainkaan ja jotka ilman opastusta turhaan sitä etsittyään olivat ensimmäiseksi antaneet alun näille nyt niin yleisille tarinoille. Oletko milloinkaan kuullut, että mitään suurta aarretta olisi löytynyt tältä rannikolta?»
»En milloinkaan.»
»Mutta me tiedämme kyllä, että Kiddin saaliit olivat suunnattomat. Pidin senvuoksi varmana, että ne yhä edelleen olivat maanpovessa; ja tuskinpa hämmästyt, jos kerron, että toivoin, olinpa melkein vakuutettu, että tuo niin omituisesti löydetty pergamentti sisälsi hävinneen tiedon aarteen paikasta.»
»Entä miten sinä jatkoit?»