»Ei se valaissut minuakaan», vastasi Legrand, »muutamaan päivään, joiden aikana tein ahkeria kyselyjä naapuristossa Sullivanin saarelta saadakseni tietää, oliko siellä mitään rakennusta, jota nimitettäisiin 'piispanmajaksi'. Kun en saanut mitään tietoja tästä asiasta, olin jo laajentamaisillani tutkimuksiani ja rupeamaisillani oikein järjestelmälliseen työhön, kun yht'äkkiä mieleeni juolahti, että tämä 'piispanmaja' saattoi jotenkin vihjata erääseen vanhaan Bessop-nimiseen perheeseen, joka muinaisina aikoina oli omistanut erään vanhan herraskartanon noin neljän mailin päässä saaresta pohjoiseen. Läksin siis istutuksille ja kyselin asiaa paikan vanhoilta neekereiltä. Lopulta eräs vanhimmista akoista sanoi kuulleensa jostakin sellaisesta paikasta kuin Bessopin linnasta ja arveli voivansa opastaa minut sinne, mutta hän sanoi, ettei se ollut linna eikä talo, vaan korkea kallio. Lupasin antaa hänelle hyvän maksun vaivoistaan, ja vähän epäröityään hän suostui seuraamaan minua paikalle. Löysimme sen ilman erikoista vaivaa, ja lähetettyäni hänet tiehensä rupesin tutkimaan paikkaa. 'Linna' oli vain sekalainen seurakunta kallion järkäleitä ja kukkuloita — ja eräs näistä jälkimmäisistä oli hyvin erikoinen sekä korkeutensa että eristetyn paikkansa ja oudon muotonsa vuoksi. Kiipesin sen huipulle ja olin kovin hämmennyksissäni mitä sitten tehdä.
»Siinä innokkaasti mietiskellessäni silmäni sattuivat erääseen kapeaan pengermään, joka oli kallion itäkyljessä, kenties noin jaardin verran alapuolella huippua, jolla minä seisoin. Ja tämä pengermä ulkoni noin kahdeksantoista tuumaa eikä ollut enempää kuin jalan levyinen; sen yläpuolella oli halkeama kalliossa, joka sai sen karkeasti muistuttamaan niitä syväselkäisiä tuoleja, joita meidän esi-isämme käyttivät. En lainkaan epäillyt, että tämä oli se 'paholaisen istuin', johon käsikirjoituksessa viitattiin ja silloin tuntui, kuin käsissäni olisi ollut arvoituksen täydellinen ratkaisu.
»Tiesin, että 'hyvä lasi' ei voinut merkitä muuta kuin kaukoputkea, sillä merimiehet käyttävät lasisanaa harvoin muussa merkityksessä. Tiesin nyt, että oli käytettävä kaukoputkea tässä, ja tunsin paikan, josta sitä oli käytettävä — ehdottomasti määrättyyn suuntaan. En lainkaan epäillyt, että lauseet 'neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' sekä 'pohjoisluoteeseen' olivat annetut kaukoputken suuntaamiseksi. Kovasti kiihtyneenä näistä keksinnöistä kiiruhdin kotiin, hankin kaukoputken ja palasin kalliolle.
»Laskeuduin askelmalle ja huomasin, että oli mahdotonta istua siinä muussa kuin yhdessä ainoassa asennossa. Tämä seikka vahvisti ennakkoajatustani. Rupesin käyttämään kiikaria. Tietysti ’neljäkymmentäyksi astetta ja kolmetoista minuuttia' ei voinut tarkoittaa muuta kuin vaakasuoraa linjaa taivaanrannan yläpuolella, koska horisonttaalisuunta oli selvästi määrätty sanoilla ’pohjoisluoteeseen'. Tämän suunnan määräsin heti taskukompassillani; sitten suunnattuani kaukoputken mahdollisimman tarkkaan neljänkymmenenyhden asteen ja kolmentoista minuutin kulmaan taivaanrannasta ylöspäin liikutin sitä varovaisesti ylöspäin ja alas, kunnes huomioni kiintyi ympyrämäiseen rakoon tai aukkoon erään suuren, muita korkeammalle kohoavan puun lehvistössä. Tämän aukon keskustassa huomasin valkoisen pilkun, mutta en ensin voinut erottaa mikä se oli. Järjestettyäni kaukoputken polttopisteen oikein katsoin uudestaan ja sain selville, että se oli ihmisen pääkallo.
»Tämän havainnon jälkeen olin tarpeeksi toivehikas pitääkseni arvoitusta ratkaistuna; sellaiset lauseet kuin 'päärunko', 'seitsemäs oksa', 'itäpuoli' saattoivat merkitä vain pääkallon asemaa puussa, kun taas 'pistä läpi pääkallon vasemman silmän' saattoi myöskin merkitä vain yhtä määrättyä asiaa. Käsitin, että käskettiin pudottaa kuula kallon vasemman silmän läpi ja että mehiläisen tie eli toisin sanoen suora linja, joka vedettäisiin rungon lähimmästä kohdasta 'piston' (tai sen kohdan, johon kuula putoaisi) kautta ja jota sitten jatkettaisiin viisikymmentä jalkaa edelleen, osoittaisi määrätyn pisteen — ja tämän pisteen alla, ajattelin, ainakin saattoi olla haudattuna jotakin arvokasta.»
»Kaikki tämä», sanoin, »on varsin selvää ja, vaikkakin nerokasta, aivan yksinkertaista ja ilmeistä. No, mitä teit senjälkeen kuin olit lähtenyt piispanmajalta?»
»Niin, kun olin huolellisesti painanut muistiin puun muodon ja paikan, läksin kotiin. Mutta samalla hetkellä kun nousin 'paholaisenistuimelta', oli tuo ympyrämäinen aukko kadonnut, enkä nähnyt siitä vilaustakaan, vaikka käännyin miten tahansa. Nerokkainta koko tässä jutussa näyttää minusta olevan se tosiasia (sillä uudistetut kokeeni ovat todistaneet, että se on tosiasia), että mainittua ympyrämäistä aukkoa ei voi nähdä miltään muulta paikalta kuin tuolta kapealta askelmalta — tarkoitan sellaista paikkaa, jolle ihminen voi päästä.
»Tällä tutkimusretkellä 'piispanvuorelle' minua seurasi Jupiter, joka epäilemättä oli muutamien viikkojen aikana pannut merkille hajamielisen käytökseni ja erikoisen huolellisesti varonut jättämästä minua yksin. Mutta seuraavana päivänä nousin hyvin varhain ja sillä tavoin päästyäni livistämään häneltä läksin ylängölle etsimään puuta. Ja loppujen lopuksi löysinkin sen. Kun tulin illalla kotiin, aikoi palvelijani antaa minulle selkään. Seikkailun lopun sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin.»
»Luultavasti», sanoin minä, »sinä erehdyit paikasta, josta me ensin kaivoimme, siksi että Jupiter tyhmyydessään antoi kuoriaisen pudota oikeasta silmästä vasemman asemesta.»
»Aivan niin. Se erehdys teki kahden ja puolen tuuman eron kuoriaisen putoamispaikassa. Jos aarre olisi ollut haudattu pääkallon alle, niin erehdys olisi ollut aivan mitätön. Mutta nyt se paikka ja puun lähin kohta olivat vain kaksi pistettä suuntaviivan vetämistä varten; tietysti virhe, vaikkakin alussa mitätön, kasvoi sitä mukaa kuin suuntaa jatkettiin, ja kun olimme päässeet viidenkymmenen jalan päähän, niin se johti meidät kokonaan pois jäljiltä. Ilman minun varmaa vakaumustani, että aarre todellakin oli sinne haudattu, olisimme tehneet turhaa työtä.»