»Mutta se sinun juhlallisuutesi ja käytöksesi, kun heiluttelit kuoriaista — se oli totisesti hullua! Pidin varmana, että sinä olit mielipuoli. Ja miksi sinä niin itsepäisesti tahdoit pudottaa kuulan sijasta kuoriaisen»?

»No niin, suoraan sanoakseni olin vähän loukkautunut sinun epäluuloistasi ja niinpä päätin kaikessa hiljaisuudessa rangaista sinua omalla tavallani, pienellä, somalla hokuspokuksella. Sen vuoksi heiluttelin kuoriaista, ja sen vuoksi annoin pudottaa sen puusta. Sain tämän päähänpiston, kun sinä kerran huomautit sen painosta.»

»Ahaa, ymmärrän; ja nyt on koko jutussa vain yksi seikka, joka minua kummastuttaa. Mitenkä me selitämme ne luurangot, jotka löysimme aarrehaudasta?»

»En kykene vastaamaan siihen kysymykseen sen paremmin kuin sinäkään. Näyttää kuitenkin siltä kuin asian voisi selittää vain yhdellä ainoalla tavalla — ja kumminkin on hirveätä ajatella sellaista julmuutta, kuin minun arveluni edellyttää. On selvää, että Kidd — jos aarteen todellakin hautasi Kidd, mitä en lainkaan epäile — on selvää, että hänellä täytyi olla jotakin apua työssään. Mutta kun työ oli tehty, piti hän arvattavasti tarkoituksenmukaisempana raivata tieltä kaikki, jotka tunsivat salaisuuden. Kenties riitti pari kuokaniskua, kun hänen apulaisensa työskentelivät kuopassa; ehkä hän tarvitsi tusinan — kukapa sen tietää?»

TARINA ROSOVUORILTA.

Syksyllä vuonna 1827 oleskellessani Virginiassa, lähellä Charlottesvilleä, jouduin sattumalta herra Augustus Bedloen tuttavuuteen. Tämä nuori ja joka suhteessa merkillinen herrasmies kiihdytti suunnattomasti uteliaisuuttani ja mielenkiintoani. Huomasin mahdottomaksi käsittää häntä sen enempää hengen kuin ruumiinkaan puolesta. Hänen perheestään en voinut saada mitään tyydyttävää selvitystä. En päässyt selville, mistä hän oli. Hänen iässäänkin — vaikka sanonkin häntä nuoreksi herrasmieheksi — oli jotakin, mikä saattoi minut koko lailla ymmälle. Tosin hän näytti nuorelta — ja hän usein puhui nuoruudestaan — mutta sattui hetkiä, joina vähällä vaivalla saatoin kuvitella häntä satavuotiaaksi. Mutta mikään hänessä ei ollut niin omituista kuin hänen ulkonäkönsä. Hän oli erittäin pitkä ja laiha. Hän oli hyvin kumaraselkäinen. Hänen jäsenensä olivat ylen pitkät ja kuihtuneet. Hänen otsansa oli leveä ja matala. Hänen ihonsa oli aivan veretön. Hänen suunsa oli iso ja kaareutuva, ja hänen hampaansa olivat epätasaisimmat, vaikkakin terveet, mitkä ikinä olin nähnyt kenenkään ihmisen suussa. Hänen hymynsä ei kuitenkaan ollut lainkaan epämiellyttävä, niinkuin saattaisi kuvitella; mutta se ei milloinkaan vaihdellut. Siitä kuvastui syvä alakuloisuus — muuttumaton ja loppumaton synkkyys. Hänen silmänsä olivat luonnottoman suuret ja kissamaisen pyöreät. Silmäterätkin suurenivat ja pienenivät valovaihtelujen mukaan aivan kuin kissansukuisilla eläimillä. Hänen kiihtyessään silmäterät rupesivat loistamaan aivan käsittämättömän kirkkaina; ne näyttivät syöksevän loistavia säteitä — ei heijastusta, vaan sisäistä väikettä niinkuin kynttilä tai aurinko; mutta tavallisesti ne olivat niin täydelleen laimeat, verhotut ja hämärät, että mieleen johtuivat kauan haudassaan maanneen ruumiin silmät.

Nämä henkilökohtaiset omituisuudet aiheuttivat ilmeisesti hänelle paljon kiusaa, ja hän alituisesti viittaili niihin puolittain selittävällä, puolittain anteeksipyytävällä tavalla, joka ensimmäisellä kerralla vaikutti minuun hyvin tuskastuttavasti. Pian kuitenkin totuin siihen, ja vastenmielisyyteni haihtui. Hänen tarkoituksensa tuntui olevan mieluummin vihjailla kuin suoraan vakuuttaa, ettei hän ollut aina ollut ruumiillisesti tällainen — että pitkä hermokohtausten sarja oli riistänyt häneltä tavallista suuremman kauneuden ja tehnyt hänet sellaiseksi, jollaisena hänet nyt näin. Monta vuotta häntä oli hoitanut eräs lääkäri, nimeltä Templeton — vanha herra, ehkä seitsemissäkymmenissä — johon hän oli tutustunut Saratogassa ja jonka hoidosta hän siellä oli saanut, tai kuvitteli saaneensa, suurta lievitystä. Asia loppui siihen, että Bedloe, varakas mies, teki tohtori Templetonin kanssa sopimuksen, jonka mukaan jälkimmäinen runsaasta vuosimaksusta otti omistaakseen aikansa ja lääketieteellisen kokemuksensa yksinomaan tuon invaliidin hoitoon.

Tohtori Templeton oli nuoruudessaan vaeltanut laajalti ja Pariisissa kääntynyt Mesmerin oppien innokkaaksi kannattajaksi. Pelkästään magneettisilla parannustavoilla hänen oli onnistunut lieventää potilaansa äkillisiä tuskia; ja tämä menestys oli tietysti saanut jälkimmäisen jossakin määrin luottamaan nuhin käsityksiin, joihin nämä parannuskeinot pohjautuivat. Tohtori oli kuitenkin niinkuin kaikki intoilijat ponnistellut kovasti tehdäkseen oppilaastaan täydellisen käännynnäisen ja päässytkin lopulta niin pitkälle, että sai tämän alistumaan lukuisiin kokeisiin. — Näiden alituisesta toistamisesta oli aiheutunut tulos, joka nykyjään on käynyt niin tavalliseksi, ettei se herätä juuri mitään mielenkiintoa, mutta jota niinä aikoma tuskin tunnettiin Amerikassa. Tarkoitan, että tohtori Templetonin ja Bedloen välille oli vähitellen syntynyt hyvin ilmeinen ja selvästi havaittava rapport eli magneettinen suhde. En kuitenkaan tahdo väittää, että tämä rapport ulottui juuri kauemmaksi kuin tavalliseen nukuttamiskykyyn; mutta itse tämä kyky oli kehittynyt hyvin voimakkaaksi. Ensimmäistä kertaa yrittäessään magneettiseen uneen vaivuttamista mesmeristi epäonnistui täydelleen. Viides tai kuudes kerta onnistui vain osittain ja silloinkin vain pitkän ponnistuksen jälkeen. Vasta kahdennellatoista kerralla voitto oli täydellinen. Tämän jälkeen potilaan tahto nopeasti alistui lääkärin tahtoon, niin että kun ensimmäisen kerran tutustuin molempiin, uni saapui melkein silmänräpäyksellisesti pelkästä lääkärin tahtomisesta, vieläpä silloinkin, kun sairas ei tietänyt mitään hänen läsnäolostaan. Vasta nyt, vuonna 1845, jolloin sellaisia ihmeitä tapahtuu tuhansittain joka päivä, minä uskallan kirjoittaa tämän näennäisen mahdottomuuden vakavana tosiasiana.

Bedloen luonne oli mitä suurimmassa määrin tunteellinen, kiihtyvä ja haaveileva. Hänen mielikuvituksensa oli varsin vilkas ja luomiskykyinen, ja epäilemättä sitä kiihdytti piintynyt tapa käyttää morfiinia; jota hän nieli suurin määrin ja jota ilman hän olisi pitänyt elämistä mahdottomana. Hänen tapansa oli ottaa sitä hyvin vahva annos kohta aamiaisen jälkeen — tai pikemminkin juotuaan kupin väkevää kahvia, sillä hän ei syönyt aamupäivisin mitään — ja sitten lähteä yksinään tai vain koiran seurassa pitkälti harhailemaan niille villeille ja yksinäisille kukkuloille, jotka reunustavat Charlottesvilleä lännessä ja etelässä ja joita kunnioitetaan nimellä Rosovuoret.

Eräänä hämäränä, lämpimänä, usvaisena päivänä marraskuun lopulla, tuon omituisen vuodenaikojen interregnumin vallitessa, jota Amerikassa nimitetään intiaanikesäksi, herra Bedloe läksi tapansa mukaan kukkuloille. Päivä kului, mutta hän ei palannut.