Lopulta kovin huolestuimme hänen viipymisestään ja olimme kello kahdeksan ajoissa illalla jo lähtemäisillämme häntä etsimään, kun hän yht'äkkiä ilmestyikin, ei terveytensä puolesta tavallista huonompana, mutta mieli ehkä hiukkasen reippaampana. Selonteko, jonka hän antoi retkestään ja häntä pidättäneistä tapauksista, oli tosiaankin merkillinen.

»Muistatte kai», sanoi hän, »että läksin Charlottesvillestä kello yhdeksän tienoissa aamulla. Suuntasin kulkuni heti vuorille ja kymmenen ajoissa tulin erääseen solaan, joka oli aivan outo minulle. Hyvin innostuneena seurasin sen mutkia. Näköala joka suunnalla — vaikkakaan sitä ei voi sanoa suurenmoiseksi — oli kuitenkin sanoin kuvaamaton ja sen synkkä autius erikoisesti viehätti mieltäni. Tämä erämaa näytti aivan neitseelliseltä. En voinut olla uskomatta, että vihreitä turpeita ja harmaita kallioita, joita minä astelin, ei milloinkaan aikaisemmin ollut polkenut ihmisen jalka. Niin täydelleen eristetty ja tosiasiallisesti luoksepääsemätön, paitsi tilapäisten sattumien avulla, on tuon kuilun suu, ettei ole lainkaan mahdotonta, vaikka minä olisinkin ensimmäinen seikkailija — aivan ensimmäinen ja ainoa seikkailija — joka on milloinkaan tunkeutunut sen loukkoihin.

»Paksu ja omituinen usva, joka on tunnusmerkillinen intiaanikesälle ja joka nyt raskaana ympäröi kaikkia esineitä, syvensi epäilemättä niitä hämäriä vaikutelmia, joita nuo esineet synnyttivät. Tämä miellyttävä sumu oli niin tiheä, etten milloinkaan voinut nähdä polkua edessäni enempää kuin kymmenisen jaardia. Tämä polku oli tavattoman polveileva, ja kun aurinkoa ei voinut nähdä, kadotin minä pian käsityksen suunnasta. Sillä välin oli morfiini tehnyt tavallisen vaikutuksensa — tehnyt näkyvän maailman tavattoman mielenkiintoiseksi. Lehden väräjäminen — ruohonkorren värivivahdukset — apilaan muoto — mehiläisen surina — kastepisaran väike — tuulen henkäily — vienot tuoksut, jotka tulivat metsästä — niissä oli kokonainen maailmankaikkeus mielijohteita — hajanaisen ja sekavan ajatuksen iloinen ja kirjava seurue.

»Kiintyneenä tähän tällaiseen kuljin erinäisiä tunteja, ja sinä aikana usva tiheni ympärilläni niin, että lopulta minun täytyi suorastaan hapuilla tietä. Ja silloin minut valtasi kuvaamaton levottomuus — jonkinlainen hermostunut epäröinti ja vavistus — pelkäsin astua eteenpäin, etten putoaisi johonkin kuiluun. Muistin myöskin omituisia kertomuksia näistä Rosovuorista ja eriskummallisista ja julmista ihmisroduista, jotka asustivat niiden lehdoissa ja luolissa. Tuhannen hämärää kuvitelmaa vaivasi ja huolestutti mieltäni — sitä ahdistavampia, koska ne olivat hämäriä. Äkkiä huomiotani kiinnitti kova rummunlyönti.

»Hämmästykseni oli luonnollisesti aivan suunnaton. Rumpu oli näillä kukkuloilla tuntematon kapine. En olisi enemmän ällistynyt, vaikka olisin kuullut arkkienkelin pasuunan äänen. Mutta pian sain toisen ja vielä hämmästyttävämmän pelonaiheen. Minua kohden tuli raivoisasti kaliseva tai helisevä ääni, aivan kuin olisi ravistettu suurta avainkimppua — ja samassa ryntäsi kiljahtaen ohitseni eräs tummakasvoinen ja puolialaston mies. Hän meni niin läheltä, että tunsin hänen kuuman hengityksensä kasvoillani. Toisessa kädessään hän piti helistintä, joka oli tehty teräsrenkaista, ja niitä hän juostessaan ravisteli voimakkaasti. Tuskin hän oli kadonnut usvaan, kun hänen perästään läähätti suu auki ja silmät palaen valtava peto. En voinut siitä erehtyä. Se oli hyeena.

»Tämän hirviön näkeminen pikemmin lievensi kuin lisäsi kauhuani — sillä nyt tiesin varmasti uneksivani ja koetin ponnistautua valveille. Astelin rohkeasti ja reippaasti eteenpäin. Hieroin silmiäni. Huutelin ääneen. Nipistelin jäseniäni. Sain näkyviini pienen lähteen ja sen ääreen kumarruin ja valelin vedellä käsiäni, päätäni ja kaulaani. Tämä tuntui hälventävän ne epävarmat tunteet, jotka tähän asti olivat minua vaivanneet. Nousin mielestäni uutena miehenä ja jatkoin vakaasti ja rauhallisesti tuntematonta tietäni.

»Lopulta, kun ponnistukset ja eräänlainen ilman helteisyys olivat minut aivan uuvuttaneet, istuuduin erään puun alle. Pian rupesi aurinko vaisusti pilkottamaan ja puunlehtien varjo lankesi heikkona mutta aivan selvänä ruoholle. Tätä varjoa katselin ihmetellen monta minuuttia. Katselin ylöspäin. Puu oli palmu.

»Nousin kiireesti ja pelokkaan kiihtymyksen valtaamana — kuvitelmani uneksimisesta ei enää pitänyt paikkaansa. Näin — tunsin, että kaikki aistimeni toimivat aivan virheettömästi — ja nämä aistit välittivät sielulleni kokonaisen maailman uusia ja omituisia aistimuksia. Kuumuus muuttui yht’äkkiä aivan sietämättömäksi. Tuuli oli täynnä outoa tuoksua. — Korviini kantautui yhtämittainen, matala kohina aivan kuin runsasvetisen, mutta hitaasti virtaavan joen, ja siihen sekaantui lukuisien ihmisäänien omituinen sorina.

»Sillä välin kuin kuulostelin niin äärimmäisen kummastuneena, ettei sitä maksa vaivaa ruvetakaan kuvailemaan, vei kova ja lyhyt tuulenpuuskaus pois tuon rasittavan sumun aivan kuin velho olisi lyönyt sauvallaan.

»Huomasin olevani korkean vuoren juurella ja katselin laajaa tasankoa, jonka läpi kiemurteli valtava joki. Tämän joen rannalla oli itämaiselta näyttävä kaupunki, sellainen joista luemme Tuhannen ja yhden yön saduista, mutta omituisempi kuin yksikään niissä kuvattu. Asemastani, joka oli paljon kaupungin yläpuolella, saatoin nähdä sen jokaisen sopen ja kulman kuin karttaan piirrettynä. Kadut näyttivät lukemattomilta, ja leikkasivat toisiaan epäsäännöllisesti kaikkiin suuntiin, mutta olivat pikemmin pitkiä kiemurtelevia kujia kuin katuja, ja ne suorastaan kuohuivat ihmisiä. Talot olivat villin maalauksellisia. Joka puolella suunnaton määrä parvekkeita, kuisteja, minareetteja, alttareita ja eriskummallisesti veistettyjä ulkonemia. Basaareja oli viljalti, ja niihin oli pantu näytteille loppumattoman runsaasti erilaisia kauniita tavaroita — silkkejä, muslimeja, mitä lumoavimpia veistotöitä ja mitä komeimpia koruja ja jalokiviä. Paitsi näitä näkyi joka suunnalla lippuja ja kantotuoleja, joissa istui uhkeita naisia tiheästi hunnutettuina, loistavilla loimilla peitettyjä norsuja, irvokkaasta veistettyjä epäjumalankuvia, rumpuja, viirejä ja kalistimia, keihäitä ja hopeaisia tai kullattuja virkasauvoja. Ja keskellä tätä joukkoa ja meteliä ja yleistä sekamelskaa ja hämminkiä — näiden miljoonan tumman ja keltaisen turbaanipäisen, viittaan puetun ja pitkäpartaisen ihmisen keskellä mylvi lukematon määrä pyhiä, nauhoilla koristettuja härkiä, ja legioonittani siivottomia mutta pyhitettyjä apinoita kiipeili lörpötellen ja kirkuen moskeijain kattolistoja pitkin tai riippui minareeteista ja talojen ulkonemista. Kuohuvilta kaduilta oli rantaan rakennettu lukuisia portaita, jotka veivät kylpypaikkoihin, ja joki näytti vaivalloisesti raivaavan tiensä läpi laivastojen, jotka syvään lastattuina lähellä ja kaukana peittivät sen pinnan. Kaupungin rajojen ulkopuolella kohoili tuuheita, majesteettisia viidakoita, palmuja ja kookospuita sekä muita jättiläismäisiä ja haaveellisia, vanhoiksi kasvavia puita; ja siellä täällä näkyi riisipelto, talonpojan olkikattoinen maja, vesisäiliö, syrjäinen temppeli, mustalaisleiri tai yksinäinen, hurmaava tyttö, joka ruukku päälaellaan kulki kohti mahtavan virran rantaa.