»Tietysti sanotte, että minä uneksin; mutta niin ei ollut. Kaikessa mitä näin — mitä kuulin — mitä tunsin — mitä ajattelin — ei ollut lainkaan sitä epämääräisen poissaolevaa, mikä on niin tunnusmerkillinen unelle. Kaikki oli ankarasti johdonmukaista. Epäillessäni aluksi, että olin tosiaankin hereillä, tein joukon kokeita, jotka pian todistivat, että todellakin olin. Nähkääs, kun ihminen näkee unta ja unessaan epäilee, että hän uneksii, niin epäily ei milloinkaan ole näyttäytymättä toteen, ja nukkuja herää melkein heti. Niinpä Novalis ei erehdy sanoessaan, että 'me olemme lähellä heräämistä, kun uneksimme uneksivamme'. Jos tämä tällainen näky olisi sattunut minun lainkaan epäilemättä sitä uneksi, niin se ehdottomasti olisi ollut uni, mutta tällaisenaan, epäiltynä ja kokeiltuna minun täytyy luokittaa se toisten ilmiöitten joukkoon.»
»En ole varma, vaikka ette erehtyisikään», huomautti tohtori Templeton, »mutta jatkakaa. Te nousitte ja laskeuduitte kaupunkiin.»
»Minä nousin», jatkoi Bedloe silmäillen tohtoria äärettömän hämmästyneenä, »minä nousin ja niinkuin sanoitte, laskeuduin kaupunkiin. Matkallani jouduin valtavaan väkijoukkoon, joka parveili jokaisella pääkadulla, kaikki samaan suuntaan ja osoittaen joka liikkeellään mitä raivokkainta kiihtymystä. Aivan äkkiä jokin käsittämätön mielijohde sai minut tuntemaan voimakasta henkilökohtaista mielenkiintoa siihen, mitä oli tekeillä. Oli kuin olisin tuntenut, että minulla oli tärkeä osa näyteltävänä, vaikka en tarkoin tajunnut mikä. Tuota ympäröivää väkijoukkoa kohtaan tunsin syvää vastenmielisyyttä. Vetäydyin heidän joukostaan ja nopeasti astuttuani erästä kiertotietä saavuin kaupunkiin. Siellä oli käynnissä raivokas melske ja tora. Pieni miesjoukko, puettu puolittain itämaiseen, puolittain eurooppalaiseen pukuun, johtajana eräs herrasmies, jonka univormu oli osittain englantilainen, oli joutunut epätasaiseen tappeluun kujilla parveilevan roskaväen kanssa. Minä yhdyin heikompaan puoleen, asestauduin erään kaatuneen upseerin aseilla ja taistelin — en tiedä kenen kanssa — hermostuneen raivokkaana niinkuin epätoivoinen mies ainakin. Ylivoimainen vihollinen lannisti meidät pian ja pakotti meidät etsimään turvaa eräänlaisesta kioskista. Sinne me linnoittauduimme ja olimme toistaiseksi turvassa. Kurkistusreiästä, joka oli lähellä kioskin kattoa, näin suuren väkijoukon, joka raivoisan kiihtyneenä ympäröi erään joen rannalla sijaitsevan kauniin palatsin ja hyökkäsi sen kimppuun. Pian eräästä tämän palatsin yläikkunasta laskeutui muuan naismaisen näköinen henkilö köyden avulla, joka oli tehty hänen seuralaistensa turbaaneista. Käsillä oli vene, jolla hän pujahti virran vastakkaiselle rannalle.
»Ja siinä samassa uusi seikka valtasi mieleni. Puhuin muutamia kiireisiä, mutta tarmokkaita sanoja tovereilleni ja saatuani muutamia heitä suostumaan tuumaani tein rajun hyökkäyksen kioskista. Ryntäsimme väkijoukkoon, joka ympäröi sitä. Aluksi se väistyi edestämme. Se järjestyi uudelleen, taisteli vimmatusti ja peräytyi jälleen. Sillä välin me olimme ajautuneet kauas kioskista, eksyneet ja joutuneet kapeille kaduille; niitä reunustivat korkeat talot, joiden loukkoihin ei aurinko ole milloinkaan voinut tunkeutua. Roskaväki tunki rajusti päälle, ahdisti meitä keihäillään ja peitti meidät nuolisateeseen. Nämä jälkimmäiset olivat hyvin merkillisiä ja muistuttivat jossakin määrin malaijien kiemuraisia tikareita. Ne oli tehty matelevaa käärmettä mukaillen, olivat pitkiä ja mustia ja varustetut myrkytetyillä väkäsillä. Eräs sellainen sattui oikeaan ohimooni. Horjahdin ja kaaduin. Äkillinen ja kamala pahoinvointi kouristi minua. Vääntelehdin — läähätin — kuolin.»
»Ette kai nyt tahdo väittää», virkoin hymyillen, »ettei koko seikkailunne ollut unta. Ette kai väitä, että olette kuollut?»
Saneessani nämä sanat odotin tietenkin Bedloelta vastaukseksi jotakin kiihkeätä mielenpurkausta; mutta ällistyksekseni hän epäröi, vapisi, muuttui peloittavan kalpeaksi eikä puhunut mitään. Katselin Templetoniin. Hän istui tuolissaan suorana ja jäykkänä — hänen hampaansa kalisivat ja silmät olivat pullistua ulos päästä. »Jatkakaa!» sanoi hän lopulta käheästi Bedloelle.
»Monen minuutin ajan», jatkoi jälkimmäinen, »minun ainoa aistimukseni — ainoa tunteeni — oli pimeys ja olemattomuus ja tietoisuus kuolemasta. Lopulta tuntui läpi sieluni käyvän ankara ja äkillinen puistatus, aivan kuin sähköisku. Sen mukana tuli kimmoisuuden ja valon tunne. Tämän jälkimmäisen minä tunsin — en nähnyt. Samassa tunnuin nousevan maasta. Mutta minulla ei ollut mitään ruumiillista, ei mitään näkevää, kuulevaa tai käsinkosketeltavaa olemusta. Väkijoukko oli hajaantunut. Meteli oli loppunut. Kaupunki oli suhteellisen rauhallinen. Allani oli oma ruumiini nuoli ohimossa, ja koko pää oli hirvittävästi pöhöttynyt ja vääristynyt. Mutta kaikki nämä seikat minä tunsin — en nähnyt. Mikään ei kiinnostanut minua. Ruumiskin näytti asialta, joka ei minua liikuttanut. Tahtoa minulla ei ollut, mutta ilmeisesti minun oli pakko liikkua; leijailin kuin kelluen pois kaupungista ja palasin mutkikkaalle polulle, jota myöten olin sinne astunut. Kun olin palannut sille solan kohdalle, jossa olin kohdannut hyeenan, tunsin taas kuin galvaanisen patterin iskun; painon, tahtomisen ja olemuksen tunne palasi. Tulin omaksi alkuperäiseksi itsekseni, ja läksin nopeasti kotia kohden — mutta mennyt ei ollut kadottanut todellisuudentuntuaan — enkä tällä hetkelläkään voi pakottaa järkeäni uskomaan sitä unennäöksi.»
»Eikä se ollutkaan», sanoi Templeton hyvin juhlallisen näköisenä, »vaikka olisi vaikea sanoa, miksi muuksi sitä pitäisi nimittää. Otaksukaamme vain, että nykyaikaisen ihmisen henki on muutamien hämmästyttävien sielullisten keksintöjen rajalla. Tyytykäämme tähän otaksumaan. Muuten minun on annettava joitakin selityksiä. Tässä on vesivärimaalaus, jonka olisin näyttänyt teille aikaisemmin, ellei käsittämätön kauhun tunne olisi minua tähän asti estänyt.»
Katsoimme kuvaa, jonka hän ojensi. En nähnyt siinä mitään erikoista; mutta Bedloeen se vaikutti kummallisesti. Katsahtaessaan siihen hän oli vähällä pyörtyä. Ja kuitenkin se oli vain pienoiskuva — tosin ihmeteltävän tarkka — hänen omista merkillisistä piirteistään. Ainakin minun mielestäni.
»Huomaatte kai», sanoi Templeton, »kuvan päiväyksen — se on tässä, tuskin erottaa, tässä nurkassa — 1780. Sinä vuonna tämä kuva maalattiin. Se on erään kuolleen ystäväni — erään herra Oldebin – johon kiinnyin kovin Kalkutassa, Warren Hastingsin hallinnon aikana. Olin silloin vain kaksikymmenvuotias. Kun ensimmäisen kerran näin teidät, herra Bedloe, Saratogassa, niin juuri tuo teidän ja tämän kuvan ihmeellinen yhdennäköisyys sai minut puhuttelemaan teitä, etsimään teidän tuttavuuttanne ja ryhtymään tuohon sopimuksentekoon, joka päättyi niin, että minusta tuli ainainen seuralaisenne. Tähän toimintaani vaikutti osittain, ja ehkäpä pääasiallisesti, vainajan surullinen muisto ja osittain myöskin huolestunut ja kai jonkin verran kauhunsekainen uteliaisuus teidän suhteenne.